Hilja ja Vihtori

Hiljan ja Vihtorin hääkuva vuodelta 1910. Kuva-aarteen löysi Tuulikki kuva-albumistaan.

Alkusoitto Hiljan ja Vihtorin kunniaksi

Hilja Efraimintytär syntyi Kankaanpäässä 16.12.1890 ja kuoli noin 62 vuoden ikäisenä 15.11.1952 Jämijärvellä . Vihtori Nikolai syntyi 7.12.1888 myös Kankaanpäässä ja kuoli Tamperella  20.10.1971 lähes 82 vuoden ikäisenä. He menivät vihille Hiljan ollessa kaksikymppinen ja Vihtori kaksi vuotta vanhempi eli 22-vuotias. 

Vihtorin nuoruusajan elämänmenoa

Pyysin Tomia kertomaan millaista Vihtorin nuoruusaikaan elämä mahtoi olla Vihteljärvellä. Toivoin, että hän ajattelisi kirjoituksessaan vuosia Vihtorin syhtymästä esikoislapsen eli Saimin syntymään. Alla oleva kirjoitus ajoittuukin toiveideni mukaisesti Vihteljärven maisemiin 1800-luvun vaihtuessa 1900-lukuun.

Vihtorin ollessa nuori elettiin 1800- ja 1900-luvun vaihdetta ja paitsi että vuosisata vaihtui, elettiin muutenkin murrosaikoja. Yksi niistä oli liikkumisen murros: noihin aikoihin saakka ihmisten elinpiiri oli ollut aika paljon suppeampi kuin mihin meidän aikanamme on totuttu. Vaikka hevosella pääsi päivässä 50 kilometrin päähän, tehtiin suurin osa matkoista jalkaisin, jolloin päivämatkat jäivät parhaimmillaankin 20-30 kilometrin pituisiksi. Ellei ollut kauppamatkustaja, sotilas tai muuten liikkuvassa ammatissa, olivat nuo kilometrimäärät monelle se säde, jonka sisällä elämä pyöri. Joskus varmaan saatettiin käydä vaikka Porissakin saakka, mutta sellaiset matkat olivat poikkeus normaaliin elämänmenoon.

Vihtorin nuoruuspäivinä alkoi Kankaanpäässäkin näkyä polkupyöriä, jotka muuttivat ihmisten mahdollisuuden liikkua ympäristössään. Porikin tuli lähemmäksi, kun uuttera polkija saattoi päivässä pyöräillä sinne ja takaisin, kun laittautui aamulla ajoissa matkaan.

Yhtä aikaa kulkemisen kanssa nopeutui tiedonsiirto. Kun aiemmin tiedot maailman tapahtumista oli saatu saarnastuolista luetuista kuulutuksista ja kulkupuheina kulkukauppiailta tai muilta matkustavaisilta, alettiin näihin aikoihin yhä useampaan pitäjään perustaa lukutupia, joissa tärkeimpiä sanomalehtiä sai käydä lukemassa. Vähitellen lehtiä alettiin tilata koteihinkin. Ja myös kirjeiden kirjoittaminen yleistyi. Maailma pieneni siis monessa suhteessa.

Vaikka Vihtorin nuoruuden aikana asiat menivät monissa suhteissa parempaan suuntaan, oli jokapäiväisessä elämässä silti vielä paljon parantamisen varaa: lapsikuolleisuus oli suurta ja ennenaikainen poismeno katkaisi myös monen aikuisen elämän. Pahimpiin kulkutauteihin, kuten isorokkoon oli jo rokote, mutta antibiootittomassa maailmassa nykyisin helposti hoidettava tulehdus saattoi osoittautua kohtalokkaaksi. Ja hiljainen mutta sittenkin ehkä pahin kaikista oli keuhkotauti, johon ei vielä tunnettu parannuskeinoa ja joka niitti nuoria ja vanhoja pois riveistä tasaiseen tahtiin.

Vihtorin kasvaessa aikuisuuteen Suomessa mentiin kuitenkin isoin askelin eteenpäin. Usein kuulee pohdittavan, kuinka vaatimatonta hänen nuoruutensa suomalaisten elintaso oli verrattuna nykypäiviin. Näin toki onkin, mutta usein unohtuu se, kuinka pitkälle se ikäpolvi oli jo ponnistanut esimerkiksi omiin isovanhempiinsa nähden: 1800-luvulla oli otettu iso harppaus eteenpäin. Ruokaa ja tehtaan kankaasta tehtyjä vaatteita alkoi uuden vuosisadan alkaessa olla. Edistyksen tärkein selittäjä oli varmasti rauhanaika, josta Suomen suuriruhtinaskunnassa oli saatu nauttia. Sen puuttuminen oli edellisten vuosisatojen ajan pitänyt kurjuutta yllä. Pilviä oli 1900-luvunkin taivaalle tiedossa, mutta niitä nuori Vihtori ei varmaan vielä osannut murehtia.

Terveisin Tomi

Millainen mahtoi Vihtorin ja Hiljan lapsuus olla?

Hiljan koti ja perhe

Hiljan äidin nimi oli Matilda ja isän Efraim. Hiljan syntyessä Efraim oli mäkitupalainen. Pappilan renkinä työskentelyn jälkeen hänestä tuli Jaakolan itsellinen. Näiden taustatietojen pohjalta on helppo kuvitella, että Hiljan lapsuus oli aineellisesti köyhää. Hiljalla oli neljä sisarusta: Ivar oli vanhin, Hiljaa kaksi vuotta vanhempi. Hiljan oli myös kaksi nuorempaa siskoa: Lyydia ja Emma.

Oheisen piirroksen sisältö panee miettimään: vuoden 1895 marraskuussa Hiljan perhe on 33-vuotiaana kuolleen Efraim-isän vierellä. Hilja oli tuolloin 5-vuotias ja perheen kuopus äiti-Matildan vatsassa neljännellä kuukaudella.

Hiljan äiti kuoli vuonna 1903 34 vuoden iässä. Hilja (12 v) ja muut lapset jäivät orvoiksi. Kirkonkirjoissa lapset kirjattiin Vihteljärven irtolaisiksi ja heidät sijotettiin taloihin: Ivar Jaakolaan ja tytöt Haavistoon. Siellä Hilja varttui. Kirkonkirjoista näkyy, että Hilja meni 1909 piiaksi Vihteljärven Kouralle. Näillä main Hiljan ja Vihtorin tiet kohtasivat ja Hilja muutti aviomiehensä kanssa Ruokosken Korkiamäkeen ja edelleen Ahorantaan 1915.

Kankaanpään seurakunnan todistus Hilja-mummun perheestä.

Vihtorin koti ja perhe

Vihtorinkin lapsuus on kuviteltava. Sitä auttanee seuraavat tiedot Vihtorista ja hänen isästään mäkitupalainen Malachiaksesta ja hänen vaimostaan Henrikasta 1800-luvun lopulla.

Ylimmäinen kuva näyttää millainen Vihtorin perhe oli hänen syntyessään ja alempi tilannetta silloin, kun hänen Henrika-äitinsä kuoli vain 48-vuotiaana. 

Malachias ja Henrika asuivat aluksi Ruokosken Kielin mäkituvassa. Kun perhe kasvoi, he muuttivat Korkiamäkeen. Vihtori syntyi siellä ja kasvoi, kunnes ehkä kymmenvuotiaana hänet lähetettiin Ruokoskeen "tienaamaan leipäänsä". 

Henrikan kuoltua Malachias jäi leskeksi ja meni uudelleen naimisiin Josefiinan kanssa 59 vuotiaana. Kuusikymppisenä he saivat vielä Laurin ja viisi vuotta myöhemmin Heikin, jonka Josefiina synnytti 45-vuotiaana. Vihtori oli uuden äidin, Josefiinan, tullessa Korkiamäkeen 21 vuotias. Hän oli ollut poissa kotoa jo vuosia muun muassa renkinä Laviassa. Vuosi Malachiaksen ja Josefiinan vihille menon jälkeen Vihtorikin avioitui Hilja Efraimentytär Haaviston kanssa. Vakka löysi kantensa: piika ja renki menivät vihille.23.10.1910.

Kielin mäkituvassa ja Hiljan syntymäkodissa saattoi olla tällaista

Mäkitupa oli pieni eikä sisällä oltu kuin välttämätön: syötiin ja nukuttiin.

Vuodenajat vaikuttivat arkeen ja pärjäämiseen. Kesä oli mukavaa aikaa: oli lämpöä ja valoa, oli marjoja ja muuta tuoretta, hyvää ja terveellistä. Lapset saivat kirmata lyhyissä paidoissaan ulkona.  Talvi ja kylmyys oli toista: ruokavalikoima köyhtyi, kunnollisia jalkineita ja vaatteita ei oikein ollut. Pimeys rajoitti myös tekemisiä. 

Mäkituvassa elettiin niukkuuden keskellä ja ahtaasti. Malachiaksella ja Henrikalla oli velvoituksia maanomistajaansa kohtaan. Heidän täytyi tehdä taksvärkkiä isännälle. Malachias teki  työtä isännälleen, mutta myös muille. Henrikakin saattoi olla talon töissä.

Malachias teki talon töitä, muokkasi maata, kylvi ja korjasi sadon aittoihin. Hän osallistui todennäköisesti myös metsätöihin. Kirves ja justeeri olivat sen homman perustyökaluja. “Omallakin tontilla" riitti työtä. Hän nikkaroi puusta erilaisia huushollin tavaroita, astioita ja työkaluja sekä korjaili niitä. Talven puut oli myös hankittava ja pilkottava, perunat ja porkkanat viljeltävä ja ruokaa talven varalle suolattava.

Ruoka oli elämän pääasia. Se tehtiin padassa ja  oli yksinkertaista. Ruoka syötiin padasta omilla nimikkolusikoilla.  Luulen, että korkiamäkiläiset  joutuivat usein tyytymään leipään, velliin tai ruispuuroon. Tavallista oli myös perunan kastaminen suolaliemeen ja sitten sen sujauttaminen nälkäiseen suuhun. Jauhoja korkiamäkiset saivat talosta työtä vastaan. Juureksia viljeltiin, mutta ne syötiin jo syksyllä, kun kunnon kellaritiloja ei ollut. Metsästä pomittiin puolukoita ja survottiin puutiinuun. Ne säilyivät hyvin talven yli liemessään. Ehkä Henrika keräsi mukuloiden kanssa  sieniäkin ja teki niistä suolasieniä. Uskon, että kalaa, särkiä ja lahnoja,  pyydettiin lähijärvistä ja tehtiin niistä suolakalaa.  Suolan käyttö oli runsasta. Todennäköisesti Korkiamäessä ei ollut muita kotieläimiä kuin kissa. Voi silti olla, että joskus olisi ollut kanoja, lammas tai vaikka kesäpossu. Jos niitä oli, niistä saatiin munia, villoja ja suolalihaakin pöytään. Maitoa saatiin työtä vastaan talosta.

Henrikalle riitti työtä monilapsisen perheensä arjen pyörittämisessä. Hän teki ruuan, pesi pyykin, siivosi, ja ahkeloi aamusta iltaan. Hän kehräsi lankoja rukilla ja kutoi langoista sukkia, villahousuja ja -paitoja.

Puhtaudesta pidettiin huolta luudalla - syöpäläisiä vastaan taisteltiin. Savusauna oli paikka, jossa synnyttiin ja käytiin kerran viikossa kylpemässä. Silloin vaihdettiin myös alusvaatteet puhtaisiin. Nyrkkipyykkiä pestiin pesulaudalla ja kesällä suuremmat pyykit saatiin puhtaaksi padassa. Muu hygienia jäi vähemmälle.

Lapsien leikit olivat työtä. Pienestä pitäen he oppivat vanhempiensa perässä elämisen mallin: tee työtä, ole ahkera äläkä valita.  Heidät kasvatettiin Herran pelkoon. Kasvatusvastuuta oli Koivuniemen herrallakin. Se oli oven päällä kaiken varalta.

Pirtin kalustus oli yksinkertainen. Sängyt olivat päästä vedettäviä ja samassa sängyssä nukkui useita olkipatjalla. Arkussa säilytettiin huushollin vähät vaatteet. Pöytä ja penkit sijaitsivat ikkunan edessä. Keinutuoli oli ”kylmäkuopan” lattialuukun päällä.

Mökin LVIS -varustus oli sen ajan mukainen. Lämpö saatiin, kun poltettiin puita tulisijassa. Talvella talon seinustalle kasattiin lunta eristeeksi. Kerrospukeutumista käytettiin. Karvalakit, villasukat ja -housut, pompat, sarkahousut, huopatossut ja tallukkaat olivat tärkeitä asusteita. Lämpöä saatiin myös toisilta, kun nukuttiin samassa sängyssä kylki kyljessä peittojen ja vällyjen alla miltei täysissä pukeissa. Vesi haettiin kaivosta. Likavesi kannettiin astialla ulos. Tölli oli hatara ja ilma vaihtui luonnonlakien mukaisesti. Lämmin meni ylös ja kylmää pukkasi sisään raoista ja yksinkertaisista pienistä ikkunoista. Sähköä ei ollut. Kaikki työkalut toimivat lihasvoimalla. Pimeinä iltoina poltettiin pärettä pitimessään tai öljytuikuissa. Uudella vuosituhannella (1900) valon määrä lisääntyi öljylampun myötä.

Hiljalle ja Vihtorille tärkeät paikat 

Olen pystynyt jäljittämään Hilja-mummon ja Vihtori-taatan tärkeitä paikkoja Vihteljärven historian tuntijan Matti Pääjoen avulla.

Kuvassa tärkeitä paikkoja. Paikassa 1 on sijainnut Malachiaksen ja Henrikan Kielin mäkitupa, sekä kauempana metsänlaidassa Korkiamäen torppa. Siellä syntyivät lapset Saimista Jaakkoon.  Aivan Lavian tien vieressä (Laviantie 1849) on Ahoranta, jossa syntyi perheeseen lisää lapsia (Esteristä Toivoon). Pisteessä 2 on Hiljan on syntymäkoti (Efraimin mäkitupa). Hiljan jäätyä orvoksi hänet pikkusiskoineen sijoitettiin Haavistoon (piste 3). Hilja oli piikana Vihteljärven Kourassa  (piste 4) silloin, kun Vihtori teki itseään tykö. Vihtorin ja Hiljan perheen koti oli Jämijärven Vihunkylässä (piste 5). Nuorimmat lapset syntyivät siellä (Aarnesta Anjaan). 

Laviantie 1849. Ahoranta on nykyään kaunis kuin koru. Nykyisen ja alkuperäisen talon ulkomuoto on sama. Hiljan ja Vihtorin aikaan hirsiseinät näkyivät, ikkunoita oli vähemmän ja kattokin oli pärettä. Talossa on kaksi huonetta ja ulkomitoiltaan  se on noin 4 m kertaa 7 metriä.  

Edellisessä kirjoituksessa pohdiskelu Ahoranta-nimestä sai lisävalaistusta. Kuten Tomi kertoi, sukunimi määräytyi noihin aikoihin asumispaikan mukaan. Yllä olevan kartan ympyrässä on kolme pistettä, niistä kaksi on Ruokosken talon mailla. Pienin piste on Kielin mäkitupa. Siinä Malachiaksen ja Henrikan sukunimi oli paikan mukaan Kieli. Kun perhe kasvoi, se asui Korkiamäen torpassa runsaan kilometrin päässä tiestä - sukunimi oli Korkiamäki. Tila kävi sielläkin ahtaaksi. Todennäköisesti vuonna 1915 Vihtori ja Hilja hankkivat oman paikan Lavian tien vierestä. Alue lohkottiin todennäköisesti Kouran maista. Se sai rekisterinumerot, rajapyykit ja lohkotulle alueelle annettiin nimi. Luulen, että Vihtori antoi maamittarille mainion nimiehdotuksen - Ahoranta. Nykyisinkin Laviantie 1849 tunnetaan Ahorannan nimellä. Sillä paikalla on uudet rakennukset, mutta vanha Ahorantakin on vielä pystyssä.

Hilja ja Vihtori Ahorannan perhe muutti Jämijärvelle 1925

Ahorannan talo sijaitsi Vihunkylässä. Sen osoite on Vihuntie 719. Hiljan ja Vihtorin aikaiset talot on purettu ja tontille ovat uudet omistajat rakentaneet kauniin pientalon.

Hilja-mummon ja Vihtori-taatan koti oli Vihuntiellä. Heidän hautansa on Jämijärven hautausmaalla.

Hilja säilytti myönteisen asenteensa, vaikka oli niukkaa ja sydänsurujakin riitti

Kun piirtelin alla olevia tilannekuvia, ajattelin Hilja-mummon elämää ja tuntemuksia. Kirjoitukseni on siis oman mielikuvitukseni tuotetta, mutta se rakentuu kuitenkin tuon ajan tosiasioihin.

Hilja oli joulun lapsi (s. 16.12.1890).  Uskon, että hän sai kotoa pienenä olessaan turvaa ja huolenpitoa jokapäiväisen niukan leivän lisäksi. Orvoksi jäätyään Hilja joutui kokemaan suuren muutoksen, kun hänet siskojensa ja veljensä kanssa sijoitettiin toisiin huusholleihin - erilleen toisistaan.

Maailma, johon Hilja syntyi ei ollut alkuunkaan tasa-arvoinen. Pienen tytön elämän alkutahdin määräsi sukupuoli. Yhteiskunta, kirkko, naapurit, perhe ja sukulaiset asettivat Hiljan naisen rooliin. Pojat olivat tärkeitä, tytöt vähemmän. Hilja oppi roolinsa äidiltään ja kehittyi naisten koti- ja käsitöissä. Tuskin hän protestoi, koska naisen alistettu asema oli tuohon aikaan kuin luonnonlaki.

Äiti ja ympäristö kasvattivat Hiljaa hyväksi ja nöyräksi ihmiseksi. Ja kirkko ja kiertokoulu synnintuntoon. Hilja varttui kauniiksi nuoreksi neidoksi. Nuorena hänen oli jätettävä kotinsa niin kuin muidenkin saman ikäisten. Vihteljärven ainoat mahdollisuudet löytyivät maataloustöistä. Piikana Hilja teki maataloon kuuluvia naisten töitä: laittoi ruokaa, siivosi, pesi pyykkiä, lypsi ja hoiti eläimiä, teki heinää ja niputti viljalyhteitä sekä kuokki perunoita. Vapaa-ajan ongelmia ei ollut. Naimattomana olemista pidettiin tuolloin yhteiskunnassa väliaikaisena tilana. Ihmisten odotettiin menevän naimisiin ennemmin tai myöhemmin. Voidaan vain arvailla miten Hiljan ja Vihtorin yhteispeli sai alkunsa. Olivatko nuorten isät asialla? Syntyikö Hiljan ja Vihtorin välille vetoa kylätansseissa, kiertokoulussa vai oliko se työpaikkaromanssi?  Oli miten oli, Hilja toimi niin kuin toivottiin ja meni naimisiin kaksikymppisenä. Haaviston ja Korkeamäen neuvottelut Hiljan ja Vihtorin hynttyiden yhteenlaittamisesta onnistuivat ja pari kuulutettiin 7.10.1910 ja meni kaksi viikkoa myöhemmin vihille. Naimisiin meno määritti tuohon aikaan naisen aseman loppuelämäksi. Mies oli vaimonsa holhooja ja edusti tätä jokaisessa mahdollisessa asiassa. Uskon, että Vihtori-taatamme ei käyttänyt valtaansa väärin vaan oli Hiljalle hyvä kumppani, vaikka perinteiset jaot miehen ja naisen töistä olisivatkin käytössä. Ei  Vihtorillakaan ollut vaikutusmahdollisuuksia maailman menoon. Luulen, että molemmille oli suuri asia yleinen ja yhtäläinen äänioikeus ja punainen viiva. Tuskin Hilja osasi kuvitella, että joskus maata johtaa nainen tai koronakriisiä taltuttaa nuorten naisten muodostama hallitus.

Perhe kasvoi nopeasti. Äidillä oli täysi tekeminen. Alkuun Hilja ja Vihtori asuivat Ruokosken Korkiamäessä Malachiaksen ja Henrikan nurkissa. Epäilen, että Hilja ja Vihtori eivät panneet painoa perhesuunnittelulle ja kun ehkäisykeinoja ei ollut, perhe kasvoi rivakasti. Viiden naimissaolovuoden jälkeen he hankkivat oman maapalan ja rakensivat kodin Laviantien poskeen. Siinä koettiin taudit, kehno terveydenhoito, pikku-Toivon kuolema, Suomen itsenäistyminen ja kansalaissodan kauhut.

Vuonna 1925 perhe muutti omaan kotiin Vihunkylään. Päivä paistoi. Toinen Toivo konttasi lattialla ja Aarne potki mahassa. Suomeen oli saatu jo vähän sopuakin. Silti elämään vaikutti Vihunkylässäkin punaisten ja valkoisten väkivaltaisuudet. Elämä vakiintui pikku hiljaa.

Talvisodan syttyminen toi Hilja-mummolle pelkoa, kun hän joutui lähettämään kaksi vanhinta poikaansa sotaan. Varmaan pelko Suomesta ja etenkin pojista kalvoi Hiljaa päivin ja öin. Taatusti Ahorannassa tunnettiin tuskaa jokapäiväisestä selviytymisestä. Pulaa oli kaikesta. Luulen, että he keräsivät luonnosta sen mitä sieltä ravinnoksi löysivät, viljelivät perunaa ja lanttua, pitivät lehmää tai kahta, kasvattivat possua, kanoja ja lampaita. Käyttivät hyväksi sen mitä viljelmiltään ja eläimistä saivat ja elivät nuukasti.

Sodan päättyminen nostatti Hilja-mummossakin toivoa paremmasta, vaikka säännöstely- ja korttiaika jatkui hänen elämänsä loppuun asti. Hilja sai ilonaiheita lastenlapsistaan ja miniöistään aina siihen asti, kunnes parantamaton syöpäsairaus vei tämän ystävällisen ja vaatimattoman selviytyjän mukanaan vuonna 1952.

Hilja-mummon ja Vihtori-taatan muistelua

Kuvassa Hilja-mummon pojat kantavat äitinsä arkkua vuonna 1952. Hiljan ja Vihtorin muistelijoita on enää harvassa. Muistot Hilja-mummosta ovat hataria senkin tähden, että muistelijat olivat mummon kuollessa lapsia. Vihtori -taatan muistajia on enemmän.

Jukka ja Simo olivat joskus yhdessäkin mummulassa. Jukan mieleen on jäänyt kyläilyreissu isä-Taunon kanssa. He saivat kyydin Suodenniemeltä kantti kertaa kantti -autolla. Mutta Kuninkaanlähteen jälkeen tie muuttui huonoksi ja loppumatka piti kävellä. Molemmat pojat muistavat, että Ahorannassa oli väkeä aina paljon ja yöllä nukutiin tiiviisti ylä- ja alakerran lattioilla. Kotieläimistä Simo muistaa uskollisen ja ärhäkkään Taru-koiran. Se haukkui kaikki tulijat ja saatteli tiellä kulkijat. Kerran se puraisi Simon äitiäkin, kun Laura ja Toivo yrittivät tansseista tullessaan hiippailla hiljaa yläkertaan.

Simon mielestä Hilja-mummo oli samanlainen kuin hänen tyttärensä Kyllikki aikuisena. Hän tuli hyvin ihmisten kanssa toimeen, oli ystävällinen ja vaikka niukkaa oli, tiellä liikkuvia kutsuttiin kaffeelle.

Jukka muistaa, että Hilja-mummo oli elämänsä loppuvaiheissa myös heillä Suodenniemen kunnantalossa. Syy taisi olla se, että Hiljan Toini-miniä oli siellä talonmiehenä ja talossa lääkäri piti vastaanottoa. Jukka kurkki ikkunasta mummoa. Hän oli ihan keltainen, muistaa Jukka.

Tuulikki ja Simo muistavat hyvin Hilja-mummon hautajaiset. Tuulikki kertoi seuraavaa:

Muisto 1. Mummo oli jossakin sairauden aikana meillä, äiti hoiti äitiään. Asuimme silloin Peltoniemen punaisessa talossa. En muista koskaan istuneeni mummon sylissä. Ei ihme, koska silloin ei lapset päässeet mummulaan, ei ollut autoja, eikä mummut päässeet lasten luo.

Muisto 2. Mummon hautajaiset vuonna 1952 Jämijärvellä. Olin silloin neljä päivää vaille 8 vuotta.

Hautajaiset olivat joulukuun puolella. Silloin oli tosi kova pakkanen. Vihtorin pojista Jaakko oli tullut linja-autolla. Väkeä oli pihassa paljon. Mummo kannettiin arkussa pihasuulista. Kylmäaikana oli tuolloin tapana säilyttää vainaja kotona. Arkku avattiin pihassa ja halukkailla oli mahdollista katsoa mummoa. Minä en rohjennut mennä lähelle vaan katselin kauempaa. Arkku lähti kuorma-auton lavalla ja saattoväki Jaakon ajamalla linja-autolla Jämijärven kirkkoon ja hautausmaalle. Muistotilaisuus oli mummulan talossa. Talo oli täynnä väkeä. Minulla oli tummansininen puku, jonka Kosken Anni oli ommellut. Tilaisuus jatkui ja minua alkoi väsyttää. Muistan, että menin huilaamaan hetekalle, ihmisiä istui reunalla ja minä makailin heidän takanaan. 

Muisto 3. Menin yksin linja-autolla Suodenniemeltä. Ihailin matkalla Jämijärven kangasmaastoa. Osasin jäädä oikeassa kohdassa Vihuntiellä. Talossa oli kuisti, vasemmalla tienpuolella keittiö ja kaksi kamaria. Taatan muistan, mutta en muita keitä siellä oli. Olisiko ollut tyttäret Taimi ja Anja? Joku heistä kertoi minulle, että keittiön seinässä oleva kello pysähtyi silloin, kun mummu kuoli. Olin sillä reissulla muutaman päivän. Menimme taatan kanssa pienen matkan päähän hommiin peltovainiolle. Ehkä oli heinäaika. Poimin vähän marjoja lähimetsästä. Vierailin lähellä asuvan mukavan mummon pienessä mökissä. 

Muisto 4. Taata myi 1960-luvulla Vihunkylän Ahorannan ja muutti kaupunkiin. Vihtoria veti Tampereelle sinne muuttaneet poikat. Hän asui Taimi-tyttärensä kanssa Lamminpäässä. Lämpiminä aikoina Vihtori ja poiken perheet viettivät aikaa Nekalan siirtolapuutarhamökissä. Taata asui jossain vaiheessa myös Suodenniemen meijerin valkoisen talon yläkerrassa, ja sai apua sekä hoitoa Kyllikiltä. Viimeiset aikansa Vihtori-taata oli Tampereen Koukkuniemessä, kertoi Tuulikki.

Eija muistaa, että Vihtori-taataa sanottiin Vihusaaressa Pappa-isäksi. Kuvassa Eija on Jukan rippijuhlissa 1960 ja edustaa Vihtorin lapsenlapsenlapsia. Eri sukupolvet on merkitty värillisillä täplillä: siniset ovat Hiljan ja Vihtorin lapsia, punaiset lapsenlapsia ja vihreä lapsenlapsenlapsia.  

Nuorin muistelija on Pasi. Hän kertoi muiston Vihtori -taatasta kesältä 1969. Hän muistaa, että Vihtori-taata makasi Suodenniemen mummulan peräkamarissa mahataudissa, väki oli heinäpellolla ja mummu kyttäsi sisällä. Sitten Toini-mummu juoksi pellolle, huitoi käsiään ja huusi:" Nyt se alkaa!" Lähdimme heinäpellolta - katsomaan TV:tä. Ensimmäinen ihminen astui kuuhun. Vihtorin syntymävuonna 1888 oli keksitty ketjuvetoinen polkupyörä. Vihtorillekin kuukävelystä kerrottiin, mutta hän piti sitä leikinlaskuna.

Pasi (Sinikan ja Eskon poika) Kallio muistaa tapahtuman 21.7.1969

 "Tämä on pieni askel ihmiselle, mutta suuri harppaus ihmiskunnalle". 

Aineellinen perintö

Hilja ja Vihtori eivät jättäneet paljoakaan perillisille. Vihtori-taatan perukirjasta (1972) selviää, että kuolipesässä oli pieni vajaus. Joitain aineellista "perintöä" kuitenkin on . Perheen vanhin 
poika Tauno sai perinnöksi isänsä kepin. Aikoinaan sisaruksilla oli eri käsitys kenelle se pitäisi antaa. Saimin mielestä keppi olisi kuulunut oikeastaan hänelle, kun Saimi oli perheen esikoinen. 

Vihtori-taata ja Aarne rakensivat Taunon perheelle rintamamiestalon

Tauno ja Toini saivat rintamamiestontin Suodenniemen pohjakylästä. Vihtori-taata (noin 60v) ja Aarne (runsas 20 v) saivat haasteen. Heidän piti tehdä pappilan vanhan riihen hirsistä talo ja ulkorakennuskin. Työ oli vaativa, ja tarkka oli Vihtorin poikakin. Hän oli antanut isälleen ohjeeksi, ettei seinään saa käyttää hirttä, jossa on vähänkin "huonoa". Tauno oli päivät myllärinä ja Vihtori-taata ja Aarne-setä ahersivat hirsien kimpussa. Rakentamisessa oli draamaakin. Sillä välin kun Vihtori ja Aarne olivat käymässä Vihunkylässä, Tauno oli tarkastanut työmaan ja havainnut, että yhdessä seinän hirressä on "huonoa" sittenkin. Hän oli repinyt sen seinästä pois. Kun Vihtori ja Aarne palasivat ja näkivät tämän sabotaasin, kääntyivät he ympäri ja palasivat piimäkannunsa kanssa Vihunkylään. Pitkähkön tauon ja sovittelun jälkeen yhteispelin sääntöjä kirkastettiin ja työ jatkui.

Vuonna 2009 talon lautavuoraus uusittiin. Työn tehnyt kirvesmies ihaili hirsiseinien suoruutta ja kulmaliitoksia. Hän kutsui rakennusurakoitsijana toimivan veljensäkin katsomaan. Kulmaliitoksissa ei ole rakoja. Heidän mielestään nykyään samaan ei pystytä, vaikka on kaikenlaisia koneita ja työvälineitä. Jos nyt yritettäisiin, lentäisivät linnut raoista siivet levällään, he sanoivat. Vihtori sai tämän päivän taitavilta rakentajilta loistavat arviot. Toivottavasti Vihtori oli pilven reunalla kuulemassa. Kunnon kiitos tuli, vaikkakin melkoisella viiveellä.

Miten Vihtorista kehittyi taitava kirvesmies?

Vihtorin nuoruusaikaan ei ollut ammattikouluja - maaseudulla eivät mestaritkaan opastaneet kisälleitään ammatin saloihin. Ehkä Vihtori osoitti renkinä kätevyytensä: ehkä hän sai rakentamiseen ja korjaamiseen liittyviä töitä. Luulen, että oppi työtä tekemällä ja seurasi tarkasti miten kokeneemmat toimivat, mittaavat ja käyttävät työkaluja. Tarina voisi hyvinkin jatkua siten, että Vihtori oli kokeneemman rakentajan kaverina oppi kirvesmiehen taidot. Hirsirakentamisen salat siirtyivät näin sukupolvelta toiselle. 

Edellä esitelty rintamamiestalo todistaa Vihtorin hyvän ja laajan ammattitaidon: hän osasi suunnitella kokonaisen talon rakentamisen, tunsi materiaaleja, taisi tekemisen, oli tarkka ja piti kiinni laadusta. 

Vihtori-taata 80-vuotispäivänään.

Opettelin pari vuotta sitten työväenopiston kurssilla muotokuvien tekemistä. Valitsin malleiksi mummon ja taatan. Mallia katsoin heidän retusoidusta seinätaulustaan. Sellainen oli meidänkin kodin seinässä. Oli iloinen yllätys, kun löysin blogia kootessani alkuperäisen kuvan, josta seinätaulu on tehty leikaten ja liimaten. Kuva on otettu 1930-luvun loppupuolella. Siinä Hilja-mummon ja Vihtori-taatan välissä on heidän kuopuksensa Anja. 

He olivat todellisia yrittäjiä ja selviytyjiä 

Mummon ja taatan kuolinilmoitukset löytyivät Vihusaaren kuva-albumista. "Sun vaivas', äiti, nuo monet kovat, nyt loppuneet ovat. Ei käynyt kulkusi kukkatietä, vaan kärsit hiljaa vaieten ja luotit yksin Jeesukseen." 

Tässä Hiljan ja Vihtorin kuvat ovat alkuperäisiä vuodelta 1910. Sen sijaan hatun- ja maljannostokuva on nykyaikaisen kuvankäsittelyn tuotosta.