Hiljan ja Vihtorin lapset

 Kuvassa Hiljan ja Vihtorin lapset ovat kokoontuneet isänsä arkun ympärille loppuvuodesta 1971.  

Tässä blogikirjoituksessa muistellaan Hiljan ja Vihtorin lapsia. Liikkeelle lähdetään perheen esikoisesta eli Saimista ja edetään hänestä kuopukseen eli Anjaan asti. Jotta blogi ei toista samaa asiaa liian montaa kertaa, on kunkin H&V:n lapsen elämään yritetty löytää jälkipolvia kiinnostava "näkökulma". Niiden avulla voimme tehdä jonkinlaisen historiamatkan 1900-luvulle.

Hiljan ja Vihtorin sekä heidän lastensa elämän vuosisata oli täynnä suuria muutoksia. 

 

Hiljalla ja Vihtorilla oli yhteensä 13 lasta, joista kaksi, ensimmäinen Toivo ja Antti, kuolivat aivan pieninä. Muut elivät seuraavasti:

Saimi Maria Vihusaari o.s. Korkiamäki, Ahoranta - Hiljan ja Vihtorin esikoinen

Ensimmäiseksi muistellaan perheen esikoista Saimia. Alla olevassa kuvassa on kerrottu hänen elämästään ja sen vaiheista. 

Tuulikin muistoja kummitädistään 1950-luvun alun tienoilta

Minulla on paljon muistoja Vihusaaresta. Saimi ja Maurits olivat kummejani. Mulla oli maailman paras kummitäti. Aina, kun hän kävi meillä, oli paketti odottamassa, kun tulin koulusta. Hän oli usein jo lähtenyt eikä nähtykään, sillä linja-autoja ei mennyt usein.

Olin lapsena Vihusaaressa usein.  Pekka ja minä olimme kuin sisko ja veli. Pikkutyttönä menin yksin kylään linja-autolla ja osasin jäädä oikean mäennyppylän jälkeen pois. Vihusaaressa ollut vielä silloin sähköjä tai sähkövaloa. Iltaisin Mauri "pumppas" lamppua. Kattovalo oli aika kirkas. Illalla leikittiin useimmiten avaimen piilotusta " lintu vai kala". Naapurin iäkäs Lauri tuli iltaa istumaan harva se ilta. Hän ei paljon jutellut, mutta tykkäsi katsella lasten leikkiä ja aina Saimi-täti tarjosi hänelle hyvät kahvit nisun kera. Kerran Pekka ja mä lähdimme kävellen Putajaan ostamaan hiivaa. Oli mieleinen reissu. Tiesimme, että kohta saamme hyvää pullaa. Kai me vähän muutakin jaksoimme kantaa. Yläkerrassa nukuin olkipatjalla. Se pisteli vähän. Vihusaaressa näin ja vähän koinkin aitoa maalaiselämää. Heinäladossa olin heinänuijana. Se ei ollut kivaa. Mieluinen ruokamuisto on Vihusaaren suolattu lahna. Opin jo silloin syömään kalaa. Se on suurta herkkua nykyäänkin ihan joka muodossa. Saimi-täti teki hyvien ruokien lisäksi muutakin. Hän ompeli mulle mekkojakin. 

Eijan muistoja Saimi-mammasta 1960-luvulta ja myöhemminkin

Eijan mielestä Saimi-mamma oli luonteeltaan huolehtiva kanaemo, jolla oli suuri sydän. Mamma oli seurallinen ja puhelias, avokätinen ja auttoi. Luontainen piirre mammassa oli vieraanvaraisuus. Hän oli myös toimelias ja topakka - kanta-askelilla kulkeva. Hän oli johtajatyyppiä, joka arvosti työntekoa, jämptiyttä ja rehellisyyttä. Hänestä ihmisen piti olla sanansa mittainen.

Saimi-mamma oli monitaitoinen ja kätevä, kuten pappakin. Maa- ja navettatöitä he tekivät yhdessä, mutta metsätöihin mamma ei lähtenyt. Niistä sai Tauno pitää huolen. Mamma hoiti kotia, teki monipuolisia ruokia ja leipoi. Hän teki ”ihanaa vehnäkakkoa, jota parempaa ei voi saada.” Eija muistaa, että kuisti oli aina täynnä mamman herkkuja. Jouluiksi hän liotti lipeakalan itse ja pääsiäiseksi valmisti mämmin papan tekemiin tuohisiin ropposiin. Taidot ja tarmo riittivät pitkään. Hän järjesteli vielä  85-vuotiskahvituksen ja valmisti itse tarjottavat.

Suomen pystykorva, Raiku, vartio taloa. Vihusaaren hevonen, Peku, veti raskaimmat kuormat ennen traktorin hankintaa. 

Mamma käytti taitavasti poljettavaa Singeriään. Hän teki kauniita vaatteita erikoisesti meille lapsille. ”Muistan vieläkin elävästi, kun hän otti harsimansa puvun ja alkoi sovittaa sitä. Isot sakset sanoivat vaan ronks ja rouks, kun pukuun tehtiin pääaukko ja hihan paikat.” Mamma teki meille tytöille kauniita hameita ja pukuja erilaisiin juhliin. Unelmien täyttymys oli, kun saimme molemmat kauniit ja värikkäät ”kansallispuvut”. Ne olivat ihania metallisine hakasineen kaikkineen. 

Jaakon havainto: Löysin Vihusaaren valokuva-albumista alla olevan kuvan 1930-luvulta. Siinä luki:” Vihusaaressa leikki usein koko väki piilosta.” On helppo kuvitella, että se oli mukavaa lapsille, mutta myös aikuisille (nuorille rakastavaisille). Hyviä piilopaikkoja riitti ja etsijöitä oli vähän.

Tauno ("Tanu") Olavi Ahoranta e. Korkiamäki 

Tauno kulki isosiskon kanssa samaa matkaa Ruokosken Korkiamäen torpasta Vihunkylän Ahorantaan. Siellä tiet erkanivat muutamaksi vuodeksi. Ruotuväen Tauno suoritti 21-vuotiaana 1934.  Sen jälkeen hän suuntasi Saimi-siskon perässä Suodenniemelle. Tauno sai päivämiehen työtä Pajuniemen Jankkarilta. Siellä hän tapasi elämänkumppaninsa Toinin.

Kihlat nuoripari haki pyörillä Porista. Soratieltä kertyi 60 kilometriä suuntaansa. Aamulla lähdettiin ja illalla palattiin. Luulen, että pyöräilyn jälkeen jaksettiin vielä tehdä yhtä sun toista mukavaa illallakin yhdessä. Vihille Tauno meni 24-vuotiaana sinisessä puvussa. Häät tanssattiin Setälän suulissa Riuttalassa. Ensimmäinen yhteinen koti oli Suodenniemen kunnantalossa. Se oli työsuhdeasunto. Talonmiehen työhön heidät valittiin hyvillä suhteilla ja suosituksilla 1936. Sinikka-tyttö syntyi 1937.

Kun Tauno kuoli keväällä 1990, tein Toini-äidin kanssa surutyötä isän maamiehen kalentereita lukien ja tutkien. Tästä syntyi Taunon historiikki, joka luettiin saattoväelle muistotilaisuudessa. Nämä muistelot voit lukea tämän linkin kautta. 

Taunon elämän aktiivivuodet 27:stä 33:en kuluivat pääasiassa Suomen itsenäisyyden puolustuksessa. Juuri ennen talvisotaa hän joutui umpisuolileikkaukseen. Siitä toipumisen takia Tauno palveli talvisodan huoltotehtävissä rintamalla. Jatkosodassa hän oli konekivääriampuja. Tavallisesti näiden "kuularuiskumiesten ura" oli lyhyt. On ihme, että Tauno selvisi sodista haavoittumattana. Hyvä niin. Muussa tapauksessa moni asia olisi jäänyt toteutumatta ja tämäkin blogikirjoitus tekemättä.

Kauaa ei siis nuorenparin onnen aika saanut kestää. Kesällä -39 Tauno oli kertausharjoituksissa Niinisalossa. Lokakuussa oli lähtö sinne jonnekin. 

Tauno-isä lähti muiden suodenniemeläisten kanssa marssien Suojeluskuntatalolta Karkun asemalle. Lähtö oli vaikea. Toini oli 2-vuotiaan Sinikan kanssa saattamassa isäänsä tienposkessa. Äiti itki ja hänen sylissään Sinikka parkui eikä olisi hallunut päästää isää menemään. Taunolle oli kamala paikka marssia  läheistensä ohi. Hän yritti pysyä ”miehenä" eikä pystynyt katsomaan hänelle tärkeimpiä ihmisiä.

Lupaan ja vannon … aina viimeiseen veripisaraan asti!

Karttaan on merkitty paikat, joissa Tauno oli talvisodan (sininen) ja jatkosodan aikoina (violetti).

Ahorannan veljekset kokivat sodan eri tavoin. Vanhimmat pojat eli Tauno ja Jaakko olivat talvi- ja jatkosodan ajan rintamalla. Lapin sotaankin Tauno vielä joutui. He selvisivät! 1925 syntynyt Toivokin ehti mukaan jatkosodan loppuvaiheisiin. Hän haavoittui, mutta selvisi hengissä. Aarne oli joutua mukaan, mutta ei joutunut rintamalle. Veljessarjan nuorimmat pojat eivät ikänsä puolesta sotaan joutuneet. Pentti ja Mauno suorittivat asepalveluksen sotien jälkeen Pentti Turussa ja Mauno Hämeenlinnassa. Esterin ja Kyllikin elämänkumppanit olivat myös rintamalla. Heilläkin oli hyvää tuuria, johdatusta tms. Molemmat tulivat hengissä kotiin.

Lapsilleen Tauno ei sodasta puhunut. Hän ei pitänyt ryssittelystä tai sankaripuheista. Sen tiedämme, että kovaa aikaa nämä parhaaseen miehuusikään osuneet viisi vuotta hänelle olivat: oli epäinhimillistä elämää, vilua, nälkää, pelkoa ja valvomista. Ja kovaa koti-ikävää.

Millainen Tauno oli sotilaana? Hänen yksikkönsä esimies Holma on pojalleen Olaville kertonut, että Tauno oli hänen luottomiehensä. Tomi haastatteli (2017) Taunon yksikössä palvellutta Koivulaa. Hän muisti Taunon hommassaan pätevänä. Ja myös huumorimiehenä, vaikkei kovimmin huulenheittoon osallistunutkaan. Koivula kertoi, että Tauno teki tilanteen vaatimia päätöksiä. Koivula kertoi: "Oravankydössä oltaessa satoi niin, että tehtyihin asemiin alkoi kerääntymään vettä. Eräänä iltana porukassa ollut alikersantti etsiskeli kotoaan tuomaansa vedenpitävää makuualustaa, joka oli kadonnut. Kävi ilmi, että Tauno oli peitellyt sillä konekiväärinsä sateelta. Koivula sanoi useimpien tuolloin arvostaneet tekoa, kun ajateltiin miehen huolehtineen yhteisestä aseesta senkin uhalla, että voi joutua esimiehensä kanssa vaikeuksiin. Vaikeuksia ei kuitenkaan tullut", kertoi Taunon sotakaveri. 

Rauhan tulo loi toiveikkuutta. Maan itsenäisyys säilyi. Vaikka aineellista pulaa ja kaikenlaisien sodan aiheuttamia vaikeuksia oli, Tauno tarttui toimeen ja yhteistyöhön muiden kanssa. Se näkyi ja tuntui työnä, korjaamisena ja rakentamisena. Isot ikäluokat saivat alkunsa tässä ilmapiirissä.

Isä ja kova työmies

Tauno oli vahva ja voimakas. Hän oli palkittu ojankaivaja. Hän teki raskaita töitä. Metsään hän hiihteli tervaamillaan koivusuksilla työkalut selässään. Paksussa hangessa hän tarpoi puun juurelle. Kirves heilui ja kaatolovi syntyi. Sitten oli justeerin vuoro. Iso puu kaatui kaatoraudan avulla juuri sinne, mihin taitava metsuri sen halusikin. Oksien karsinta tapahtui kirveellä ja puun katkominen pokasahalla. Lopuksi Tauno raahasi tukit paikkaan, josta hevosmies saattoi kuljettaa ne reellä tienvarteen. Tukkitöistä on muistona Taunon pitämä tukkimiehen kirjanpito (ks. kuva). Kuusikymppisenä hän hankki 13 kiloa painavan Homelite -moottorisahan. Se auttoi työssä, teki Taunosta moottorisahan tekniikan tuntijan, mutta sahan tärinä aiheutti valkosormisuutta ja särkyä käsiin. Se vei lopulta ikääntyneen metsurin työkyvynkin. Pienviljelijänä Tauno käytti ahkerasti kuokkaa, lapiota, viikatetta jne. Kun hevosta ei ollut, käsikärryt olivat tarpeelliset. Tauno oli hyvä nikkaroimaan puusta kaikenlaista hyödyllistä.

Tauno oli hevoseton pienviljelijä. Toinilla ja Taunolla oli muutama hehtaari maata ja navetossa kolme lehmää. Oheisesta linkistä pääset katsomaan, miten Jukka muistaa isän ja äidin hankkineen elämille ruuan, miten he saivat maidon lehmästä meijeriin ja miten leipä leivottiin perheen pöytään.

Tauno antoi pojilleen miehen mallin. Työnteon ja ahkeruuden hän arvosti korkealle. Laiskottella hän ei osannut, eikä sallinut sitä muillekaan. Kaikki mihin Tauno ryhtyi piti olla viimeisen päälle, vaikka se aikaa ottikin. Myös rehellisyys ja nöyryys olivat Taunolle ominaisia. Hän tykkäsi, kun työssä oli koko perhe. Tauno oli tyytyväinen ja ihasteli aikaansaannoksia: ”Olipas kova homma, mutta me tehtiin se! Kyllä nyt kelpaa katsella! Näyttää hyvältä! Joissakin asioissa hän oli arka. Tauno ei halunnut mennä ylös (katolle) tai alas (kaivoon), hän pelkäsi ukkosta ja terveyssisaren rokotuksia.

Perheen raha-asiat ja keittiötyöt hän uskoi Toinille. Perheestä, talosta ja omasta maasta hän piti hyvää huolta. Hän auttoi mielellään naaputin mummuja klapien teossa, muita pienviljelijöitä heinän ja viljan korjauksessa yms.  Hän kuunteli mielellään vanhojen ihmisten juttuja. Taunon unelma toteutui, kun hän sai mahdollisuuden vaihtaa osan pelloista pieneen palaan metsää.  Siellä hän kulki mielellään, ihasteli kasvavia taimia ja jykeviä puita. Heikin mielestä isä-Tauno oli metsässä aivan eri mies kuin muualla. Hän nautti elämästä. Kiirettä ollut mihinkään. Olo oli levollinen.

Jaakko ("Jaska") Nikolai Ahoranta e. Korkiamäki

Jaakko syntyi perheen kolmantena lapsena Vihteljärvellä Ruokosken Korkiamäen torppaan 1915. Pian syntymänsä jälkeen Hiljan ja Vihtorin perhe muutti Jaakko-vauva sylissään metsän reunasta Laviantien poskeen Ahorantaan. Sen jälkeen matka jatkui Vihunkylään ja sieltä edelleen Tampereelle. 

Jaakko armeijassa. Punkan päiväpeiton malli näyttää samalta kuin nykyäänkin.

Jaakko oli lapsena reipas ja rohkea. Nuorena tyylikäs herrasmies erottui muista autonkuljettajan koppalakin, kravatin ja tyylikkään pukeutumisensa ansiosta. Automiehen taitojaan hän käytti viisi vuotta sotarintamalla palveltuaan kenttätykistössä. Sodan päätyttyä Jaakko vei vihille viehättävän Lindan. He elivät kauniissa kodissaan Tampereella. Jaakko ajoi linja-autoja monilla työnantajilla. Jaakko oli hyvissä kirjoissa - työnantajat luottivat häneen. Hän oli muun muassa liikennöitsijä Elli Saarikon suosikkikuljettaja. 

Jaakolla oli myös oma Viking Volvo, jolla hän kuljetti maata ja soraa 1960-luvulla, kun Tammelan kerrostaloja rakennettiin. Linda myi lehtiä rautatieaseman kioskissa. Heillä oli asiat kunnossa. Oli kaunis koti – kesämökkikin Kaukajärvellä. Työ ja Linda pitivät Jaakon kaidalla tiellä. Haastattelin tätä kirjoitusta varten Tuulikkia ja Simoa. Luulemme, että työ ja Linda pitivät Jaska-sedän ”raiteilla”. Ne antoivat hänen elämälleen sisällön ja tarkoituksen. Lindan kautta Jaakko sai kodin, ravinnon ja huolenpitoa, työn kautta itsetuntoa ja kehujakin. Kun elämänkumppani kuoli, Jaakon piti ponnistella yksin eteenpäin. Kun työkin aikanaan loppui, päivän tärkeät asiat häipyivät ja tilalle tuli vain aikaa. Kun kunnon harrastuksia ei ollut, Jaakko oli pulassa. Tyhjyys täyttyi. Jaakon kanssa samanlaisessa tilanteessa olleet ”kaverit” löysivät toisensa ja nuorena raivoraittiin Jaakon elämä muuttui ”kosteaksi”. Vanhat ystävät/sukulaiset etääntyivät. Kaikki mitä omaisuutta Jaakolla oli, meni. Lopulta petti terveyskin. Jaakko lähti 1987 ”kaupungin valoista” yhtä tyhjin käsin kuin oli maailmaan tullut Korkiamäen torpassa.

Jaakko oli automies. Kuva on otettu Vihusaaren pihassa kesällä 1939. Auto on kuvan keskiössä. Keitä kuvassa mahtaa olla? Kansallispukuinen tyttö on Anja ja hänen vieressään seisoo Sinikka (2v). Tyttöjen takana ovat Aaro ja Tauno samanlaisissa henkseleissä, paidoissa ja housuissa.  Entäpä muut? 

Ahorannan veljeksille oli ominaista, että he pitivät toisistaan huolta. Kuvassa Jaakko ja Mauno ovat työpari – Jaakko on kuljettaja ja Mauno rahastaja. Jaakon jalanjälkiä automiehinä ovat seuranneet monet suvun tai sukuumme naidut miehet: Jaakon veljistä Pentti, Aarne ja Toivo ajoivat autoa kuten Kyllikin ja Esterin miehetkin. Ammatillinen perinne jatkui seuraavalle sukupolvelle: Pentin pojat Markku ja Raimo ajavat rekkoja, Kyllikin kaikkien poikien (Jyrki, Kari ja Pentti) leipä irtosi autoilusta ja Marketankin autokaupasta, Esterin poika Olavi oli autoilija ja tyttärenpoika Timo pitää autokorjaamoa. Aarnen poika, Jarmo, ajoi monen monituista vuotta taksia ja toinen poika, Jari, ajaa koulubussia USA:ssa, Pasin poika Pauli-Samuli on autonasentaja jne.  Varsinkin suvun miehillä näyttää olevan "dna:ssa" jonkinlainen autogeeni.

Yllä olevassa kuvakoosteessa on Jaakko nuoruutensa päivinä ja sotaväessä (seinätaulu) sekä sisarensa Kyllikin hoivissa 70-vuotispäivänään 1985. Jaakko kuoli kaksi vuotta myöhemmina ja haudattiin Lindan viereen.

Jaakko oli kolmenkymmenen, Linda 36:n, kun he menivät naimisiin. Yhteistä elämää kesti neljannesvuosisadan ajan. Heille ei suotu lasta: heidän ainokaisensa menehtyi synnytyksessä. Jaakko jäi leskeksi 55-vuotiaana. Lindan ja Jaakon hauta on Kalevankankaan hautausmaalla niin kuin monen muunkin ahorantalaisen. Muistan Jaakko-sedän hautajaiset siitä, kun kappelin valotaululle ilmestyi teksti: ”Seuraavaksi Jaakko Ahoranta”. 

Toivo Armas Ahoranta

Kuvaaja kertoo imeväiskuolleisuuden kehityksestä Suomessa. 1917 joka 10. imeväisikäinen kuoli Toivon tavoin. Kehitys on noiden aikojen jälkeen kehittynyt paljon paremmaksi. Nykyään olemme maailman kärkeä: 980/1000 jatkaa elämää vauvaiän jälkeen.

Esteri Ulrika Kallio o.s. Ahoranta

Esterin kirjoituksen tietolähteenä oli hänen tyttärensä poika Timo. 

Esteri oli Hilja-äidin vatsassa, kun punaiset ja valkoiset ottivat yhteen aivan kodin läheisyydessä. Hän syntyi kesällä 1918 Laviantien varressa Ahorannassa. 

                                                                           

Lavian-Kankaanpään maantie oli sotatoimialueena helmikuun alkupäivistä maaliskuun alkupäiviin, jolloin useaan kertaan omistajaa vaihtanut Lavia jäi lopullisesti valkoisten haltuun. Ahorannan pirtin ohi kulkenut Pohjanmaantie oli yksi Satakunnan rintaman keskeisistä väylistä, jota pitkin punaiset pyrkivät etenemään Pohjanmaalle ja jota Kankaanpäässä majaa pitäneet valkoiset tarvitsivat etelään suuntautuvaa etenemistään varten.

Elämä aivan rintamalinjalla ja maantien varressa toi mukanaan erilaisia läheltä piti –tilanteita, joista yhtä Tauno muisteli 1980-luvulla. Hänet ja Saimi oli komennettu isä-Vihtorin kotona ollessa pirtin ikkunaan vartioon pihaan poikkeavien punaisten tai valkoisten varalta. Syytä varotoimiin varmasti olikin, koska pakkovärväyksistä oli epäilemättä kuultu ja huhut lähiseuduillakin sattuneista sodan kauhuista olivat nekin jo kiertäneet tuvasta tupaan. Ennen pitkää lasten huomio herpaantui keskinäiseen nahisteluun ja heiltä huomaamatta pihaan ilmestyi sotaväenosasto. Punaisiako olivat vai valkoisia, sitä Tauno ei pannut merkille. Pian ainakin osa tulijoista oli sisällä mökissä eikä piiloutuminen tullut Vihtorin osalta enää kyseeseen. Oli myötäiltävä ja toivottava parasta. Tilanne eteni ilmeisen jännittyneissä mutta sittenkin rauhallisissa merkeissä. Jutellessa selvisi, että osasto oli matkalla Sampakoskelle. Ennen joukon lähtöä yksi miehistä pyysi saada ”lainata” Vihtorin hyviä talvisaappaita, koska omat olivat kehnossa kunnossa. Ei auttanut muu kuin suostua. Yllätys olikin suuri, kun saappaat keväämmällä käytiin palauttamassa. (Oheisesta linkistä pääset lukemaan pari kirjoitusta Sampakosken taisteluista)

Kuusivuotiaana Esteri matkasi muun perheen mukana Vihukylän Ahorantaan. Hän suoritti oppivelvollisuuden Vihun kansakoulussa. Rippikoulu tuli suoritettua Jämijärvellä. Nuori neito suuntasi sitten Suodenniemelle perheen vanhimpien lasten antaman esimerkin mukaan. Esteri sai piian paikan Kourajärven Pälältä. Siellä hän tapasi elämänkumppaninsa Kallion Mikon, joka oli talossa renkinä. Heidän tiensä yhdistyivät ja he alkoivat suunnittelemaan yhteistä tulevaisuutta. Siihen kuului oman kodin perustaminen. He hankkivat ”Mantan mökin” ja pienen palan maata. Pikkuruisen mökin vieressä oli vielä sitäkin pienempi sauna, jossa Olavi ja Raili syntyivät. 

Esterin ja Mikon esikoinen syntyi heinäkuussa 1939. Kului vain muutama kuukausi ja isän oli lähdettävä talvisotaan. Se loppui maaliskuussa 1940. Raili syntyi joulupäivänä samana vuonna. Perhe ei saanut olla kauaa yhdessä. Isä-Mikon oli lähdettävä jatkosotaan ja piti jättää pienet lapset ja Esteri. Esteri oli Kallioiden kotirintama, jonka piti kestää ja jaksaa. Kahden pienen lapsen kanssa oli pakko selviytyä päivästä toiseen. Kaikesta oli puutetta. Ostokorteilla saatiin jotakin, mutta kaikki mitä pienestä maapalasta ja lehmästä sai, tai metsästä syötävää löytyi, tarvittiin hengen pitimiksi. Voi vain kuvitella, miten vaikea päätös oli antaa pikku-Raili sotalapseksi Ruotsiin. Esteriä painoi pelko miten tässä käy ja huoli Mikosta sekä sodassa olevista veljistä. Sota laittoi kolmikymppisen Mikon koville -  monet asiat: kotona pärjääminen, pienet lapset, pitkä sota, vastustajan ylivoima, vastuu omasta ryhmästä jne. saivat ”maljan vuotamaan yli”. Tämäkin lisäsi Esterin murheita.

Esteri oli pikku-Olavin kanssa kahdestaan Alhajärvenkulman mökissä, Raili sotalapsena ja aviomies-Mikko rintamalla. Päivät ja varsinkin yöt olivat varmasti pitkiä.

Aikanaan sota loppui ja sotalapsia alettiin palauttamaan omille vanhemmilleen. Raili oli 4–5 vuotta Ruotsissa. Hän eli siellä kartanossa, jota piti lapseton pariskunta. He olisivat halunneet adoptoida pikku-Railin, mutta Esteri ja Mikko eivät siihen suostuneet. Kun tyttö palasi, hän puhui vain ruotsia. Tunnesiteen elvyttäminen ja yhteisten sanojen löytäminen otti aikaa. Kartanosta nokipirttiin paluu oli varmaan Railille järkytys.

Kallion perheen ensimmäinen puolivuosikymmentä oli sodan sävyttämä. Rauhan tultua elämä jatkui valoisissa ja toiveikkaissa merkeissä. Uusi Kallio rakennettiin vuoden 1950 vaiheilla. Lapset kasvoivat. Uudessa navetassa Esteri hoiti muutamaa lehmää. Jossain vaiheessa lehmien pidosta siirryttiin sikoihin ja niistä kanoihin. Kalliossa oli Pleku-hevonen. Mikko oli kotitöiden ohella vierailla töissä. Hän teki töitä metsurina ja rakennusmiehenä. Hän teurasti sikoja ja kuljetti kuorma-autoillaan kaikenlaista tavaraa. Railin pojan, Timon, mieleen ovat jääneet heinähommat, jotka hoituivat talkoilla.

1953 perhe kasvoi, kun Esteristä ja Mikosta tuli kasvattivanhempia. Omat lapset olivat ehtineet jo ”isoiksi”, kun heille muutti Anja-sisaren poikavauva Hannu. Elämän iloa Esteri ja Mikko saivat kokea, kun Olavi ja Raili avioituivat. Ja he saivat lastenlapsia - Esteristä tuli Estu. 

Vielä eivät Esterin koettelemukset loppuneet. Kasvattipoika Hannu oli kulkuriluonne, eikä hänellä ollut oikeaa elämänrytmiä. Hannun touhut harmittivat ja valvottivat. Vuosi 1986 oli kauhea. Olavin asiat olivat ajautuneet umpisolmuun ja Railista löytyi harvinainen verisuonitauti. Olavi ei pystynyt ratkaisemaan ongelmiaan muuten kuin oman käden kautta. Railia ei nykylääketiede voinut pelastaa. Esterin ja Mikon lapset kuolivat kahden kuukauden aikana. 

Kuvassa Esteri, Raili ja Olavi ehkä viimeisessä yhteiskuvassa 1985-1986 vuodenvaihteen tienoilla (oik). Vasemmassa kuvassa yksivuotias Sami kyläilemässä Estun ja papan luona 1990 Tesoman asunnossa. "Estulla oli raskasta lastensa menetys. Hän ei siitä koskaan toipunut. Papan kuoleman jälkeen hän meinasi menettää lopunkin elämänhalunsa", muistelee Anne Olavin tytär ja Samin äiti.

Vuoden 1990 paikkeilla yli seitsemänkymppisinä Esteri ja Mikko myivät Kallion ja ostivat asunnon Tampereen Tesomalta. ”Kymmenen vuotta liian myöhään”, muistaa Timo heidän sanoneen. Esteri ja Mikko sopeutuivat hyvin kaupunkilaiselämään. Alhajärvenkulmalla he olivat kahdestaan, kaupungissa oli palvelut aivan ”kulman takana”. Lapsenlapset ja muuta sukua oli lähellä. Yhteydenpito oli tiivistä.  

Kysyin Timolta mikä auttoi Estua kestämään nämä kaikki koettelemukset. Timon mielestä Estu joutui selviämään yksin. Mikko oli tavallinen suomalainen mies, jörö, joka tuskin pystyi paljonkaan auttamaan sydämen suruissa. Sukukin ja naapurit olivat neuvottomia ja ”ajoivat ohi”. Ehkä Estu turvautui hädässään rippikoulun opetuksiin. Olavin esikoinen, Juha (Jussi), muistaa Estun kertoneen raamatusta. Hän ammensi voimaa ja lohdutusta sen "tarinoista". Estun elämässä pitävä voima oli lapset ja lapsenlapset. Timo ja Jussi olivat nuoruuden kesät Estun hoivissa Alhajärvenkulmalla. Estu iloitsi keväisin, kun pojat tulivat kuin odotetut muuttolinnut, ja oli surullinen, kun pojat lähtivät syksyllä pääskysten lailla. Timo muistaa, että Estu oli kova itkemään. Siihen hänellä oli elämänsä aikana kohtuuttoman paljon aiheita. Juhan mielestä Estu oli pieni kooltaan, mutta henkisesti vahva.

Timo ja Juha muistavat Estua suurella myötätunnolla ja lämmöllä. He kaipaavat Estua ja hänen hyviä ruokiaan. Ne olivat maukkaita. Estu ei säästellyt voita tai kermaa!  

Tuulikki muisteli, että hän poikkesi Kalliossa aina, kun meni Vihusaareen. Esterillä oli usein päänsärky ja hän pelkäsi ukkosta. Tuulikin mieleen ovat jääneet mukavat hevosajelut: ”Kalliosta lähdimme hevosella joulukirkkoon. Hevosrekiä oli paljon kirkonmäellä. Oli kova pakkanen, mutta vällyjen alla tarkeni.”

Jukka laittoi muistojaan karttapohjalle. Siitä näkyvät missä Esterin ja Saimin kodit olivat ja mihin  Taunokin olisi halunnut 1930-luvulla morsiamensa tuoda asumaan.

Eeva Kyllikki Ahola ent. Myllymäki, o.s. Ahoranta

Kyllikki syntyi Laviantien varressa Ahorannassa. Hänet kastettiin Eeva Kyllikiksi, mutta Kyllikkinä hänet aina tunnettiin. Laviantien varresta matka vei Vihunkylän kotiin. Vihun kansakoulussa Kyllikki suoritti oppivelvollisuuden. Ripille hän pääsi 14-vuotiaana Jämijärven kirkossa.

Kyllikki muutti nuorena tyttönä Suodenniemelle Vihusaareen. Sieltä tie vei eteenpäin. Alla olevassa kuvasta näkyy minne ja miksi.

A   Kyllikki asui Vihusaaressa ja kävi hoitamassa kahden vanhanpojan kotitaloutta. Pojat rakastuivat kodinhoitajaansa ja uskaltautuvat kosimaankin. Pettymyksekseen he joutuivat tyytymään rukkasiin ja puuroon.

B  Kyllikki työskenteli Huidalla kahvila-apulaisena. Se oli Suodenniemen keskustan matkustajakoti, josta matkalaiset saivat kortteerin. Kyllikki muisteli, että olisi silloin nähnyt Olavi Virrankin siellä.

C  Kyllikki lähti Tampereelle. Hän oli työssä Lapinniemen tekstiilitehtaassa. Sodan lähestyminen sai hänet palaamaan takaisin Suodenniemelle.

D  Kyllikin seuraava työpaikka oli Sinervön kaupassa Pajuniemessä. Siellä hän toimi kauppa-apulaisena. Todennäköisesti kaupan lähistöllä asuva Voitto ja Kyllikki silmäilivät toisiaan tiskin yli. Varsinainen tapaaminen tapahtui kuulemma tansseissa välirauhan aikaan. Voitto oli komea ja hyvä tanssija. Se oli Kyllikin menoa.

E  Kyllikki ja Voitto menivät vihille Tapaninpäivänä 1942. Voitto jatkoi sotimista. Kyllikki asui Taipaleen tien varressa ”Uudenmaan” talossa vuokralla. Perheen esikoisen (= Tuulikki) Kyllikki synnytti marraskuussa 1944 veli-Taunon ja Toinin kamarissa kunnantalossa.

F   Kun Voitto palasi sodasta, he muuttivat Pälälle. Koska Voitto oli lapsena/nuorena Pälällä kasvattina,  Kyllikki sai erikoisaseman ”talon piikana”. Jyrki syntyi. Pälän väki oli ystävällistä. Heistä tuli Jyrkin kummit.

G   Matka jatkui kirkolle. Voitto siirtyi autohommiin. Perhe asui vuokralla ”Jalosen Oskarin aravassa”. Siellä syntyi Kari. Kasvava perhe sai vähän isomman asunnon Peltoniemestä. Pentti syntyi.

H   Voitto ajoi Suodenniemen meijerin maitoja. Perhe sai työsuhdeasunnon meijeriltä. Kyllikki hoiti kodin ja lapset ja teki siinä sivussa meijeri-apulaisenkin töitä. Marketta syntyi.

I    Suodenniemen meijeri ajettiin alas 1960-luvulla. Voitto siirtyi palkkatyöstä yrittäjäksi. Hän kuljetti kylän maitoja Tampereelle Maito-Pirkkaan. Siihen tarvittiin kunnollinen kuorma-auto ja maitotonkkien keräämiseen traktori peräkärryineen. Muutto meijeriltä pankin lainoittamaan vanhaan Itälinnan kauppaan piti tehdä. Yrittäjän kohtalo oli karu: tulot eivät riittäneet kattamaan elämisen/asumisen ja yrittäjätoiminnan menoja. Edessä oli konkurssi.

J - K   Uutta alkua Kyllikki ja Voitto yrittivät Mankkaalla. Pääkaupunkiseudulle saapui keskikoulun suoritettuaan myös perheen kuopus, Marketta. Työtä löytyi: Voitto ajoi bussia, Kyllikki ja Marketta olivat työssä Orionin lääketehtaassa. Vastoinkäymiset vaikuttivat parisuhteeseen. Voitto löysi toisen, Kyllikki muutti Nokialle ja Marketta Tampereelle. Työ löytyi Nokian kummitehtaalta ja mukava asunto kerrostalosta.

M    Kyllikin seuraava koettelemus oli, kun Jyrki kuoli sydänkohtaukseen. Kyllikki muutti eläkepäivikseen Mouhijärvelle. Voitto muutti hänen ”naapuriinsa”. Vaikka he eivät mitään yhteistä enää yrittäneet, keskinäistä vetoa riitti aina Voiton kuolemaan asti. Vuosituhannen vaihteessa Kyllikki löysi vanhuuden kumppanin, Paulin. Kyllikki ei hyväksynyt susiparina elämistä. Siksi he menivät vihille ja jatkoivat yhdessä elämänsä loppuun asti.

Kyllikki sai lapsensa Voiton kanssa. (kuvassa on yhdistetty hääkuva ja lapset aikuisina) 

"Ei susiparina". Kyllikki yllätti lähipiirin ja meni vihille Pauli Aholan kanssa. 

Millainen Kyllikki oli?

Muistamme hänet iloisena. Kyllikki ei näyttänyt murheitaan. Hän oli vieraanvarainen ja seurallinen. Hän tuli hyvin toimeen ihmisten kanssa ja kaikki pitivät hänestä. Hän ei säästellyt itseään. Kyllikki piti kodin kunnossa ja perheen ravittuna. Koskaan hänellä ei ollut rahasta pulaa. Hän antoi omalla toiminnallaan jälkeläisilleen esimerkin: koti on oltava kunnossa, omatoiminen saa ja täytyy olla, pienellä pitää tulla toimeen ja pienistäkin iloista nauttia.

Kyllikki oli viiden lapsen äiti ja mummu lastenlapsille. Kyllikillä oli sisarusparven monipuolisin työkokemus. Olipahan Kyllikki kodinhoitaja, kaupan myyjä tai työläinen tehtaassa, hän tykkäsi työstään. Hän näki ja koki 92 vuoden aikana sekä maaseudun arjen että kaupungin sykkeen. Kyllikki oli sopeutuja!  

Jaakko Taunonpojan yksi muisto Kyllikki-tädistä

Myllymäessä otettiin uusi tekniikka vastaan tuoreeltaan. Ensimmäinen Suodenniemen televisio oli Myllymäessä. Tietenkin. Sinne kylän väki lapsista aikuisiin kokoontui 1960-luvun alkupuoliskolla katsomaan ohjelmia viritysmusiikista, Rin Tin Tinistä aina loppuillan tohtori Ben Caseyhin. Kamarissa oli parhaillaan yli 40 katsojaa. Kyllikki kokkasi keittiössä. En ole vieläkään saanut yhtä hyvää teetä kuin Kyllikki-täti haudutti. Myös pikkupullat olivat herkullisia.

Jälkeenpäin olen ihmetellyt miten tuo on voinut olla mahdollista. Kyläläiset täyttivät Myllymäen tilat illasta toiseen ilman sen kummempaa kutsua. Kyllikki passasi ja järjesti tarjoilut omista talousrahoistaan. Missä mahtoi perhe (2 + 5) nukkua? Miten Voitto jaksoi lähteä aamuisin viideltä töihin? Miten Kyllikki jaksoi olla ystävällinen meille kaikille illasta toiseen?

Taimi Mirjami Ahoranta

Taimi syntyi keväällä 1923 perheeseen, jossa oli jo ennestään viisi lasta. Kahden huoneen talo kävi entistäkin ahtaammaksi. Uudelle tilavammalle kodille oli tarvetta. Vihunkylän kotiin Taimi muutti kaksivuotiaana. Siellä hän kasvoi suurperheessä ja kävi koulussa. 

Eija muistaa, kun hän kävi katsomassa pappa-isää (so. Vihtori) ja Taimi-tätiä Nekalan siirtolapuutarhamökissä. Siellä oli myös Taimi, joka teki herkullista samettivelliä.

 

Kuva Taimin muistotilaisuudesta.

Toivo ("Topi") Valtter Ahoranta

Toivo syntyi Vihteljärveljärvellä, mutta muutti Vihunkylän Ahorantaan muutaman kuukauden ikäisenä.

Toivo kävi Vihun koulussa ala- ja yläkansakoulun. Kouluvuosia kertyi kuusi.  Jälkipolville hän ei koulusta ole muuta kertonut kuin kölvien kepposista ja tappeluista. Voi hyvin kuvitella, ettei näissä asioissa Toivo ollut sivusta seuraaja.Yllä olevan on kertonut Vihun koulun oppilas. Tarina on lainattu Jämijärven kouluhistoriakirjasta.

Toivon elämä muuttui seuraavien vuosien aikana. Sota alkoi ja kotirintamalle jääneille (nuorille) miehille riitti työtä kotona ja kylällä. Vuonna 1943 kävi käsky. 18-vuotiaan Toivon oli lähdettävä 3–4 kuukautta kestäneeseen pikakoulutukseen Orivedelle. Hänestä tehtiin kranaatinheitinmies ja lähetettiin rintamalle etulinjaan - tulenjohtoon jatkosodan rajumpien taisteluiden aikana. Hän joutui kokemaan sodan kauheudet ja näkemään mitä kranaatinheittimien ja tykkien räjähtävät ammukset saavat aikaan. Toivo taisteli Karjalan kannaksella ja haavoittui Ihantalassa. Kranaatinsirpale meni läpi vasemmasta jalasta. Toivo sai loppuiäkseen särkevän jalan, jossa veri ei kunnolla kiertänyt. 

Toivo joutui 18-vuotiaana eturintamaan. Sodan jälkeen hän täydensi sotilasoppejaan. Kuva on todennäköisesti siltä ajalta. Ison pojan kainaloissa ovat veli-Tauno ja Saimi-siskon esikoinen Aaro.

Sodassa olo ei vielä riittänyt. Toivo joutui suorittamaan asevellisuuden loppuun sodan jälkeen Niinisalossa. Tätä täydennyskoulutusta Toivo ja muut sodassa olleet eivät ymmärtäneet. Turhautumisesta kertoo tapaus, jossa luutnantti tuli Toivon tupaan laittamaan jermuja ruotuun. ”Jermut heittivät lutin toisen kerroksen akkunasta lumihankeen niin, että vaan manttelin helmat heilahtivat”. Käytöksestä tekijät saivat kuukauden vettä ja leipää.  

Sodan jälkeen oli toivon aikaa. Toivo piiritti ikaalislaista Lauraa, joka asui 15 kilometrin päässä Vihunkylän Ahorannasta. Yhteydenpito jatkui Tampereella, jonne molemmat muuttivat. Toivo oli aluksi töissä huoltoasemalla ja asusti sen takahuoneessa. Laura oli Sakon tehtaalla ja asui tehtaan pienessä asunnossa. Lauran kävi ystäväänsä sääliksi ja otti Toivon asumaan kanssaan. Yhteiselo syveni. 

Jukka lähetti seuraavan tarinan Toivon ja Lauran häistä: ”Heidät vihittiin Jämijärven kirkossa 1. pääsiäispäivänä 28.3.1948. Kirkko kylpi kauniissa aurinkoisessa kevätsäässä. Lämpömittari näytti kymmentä lämpöastetta ja leppoisa tuuli henkäili lännestä. Poikkeuksellisen lämmin maaliskuu oli saanut tiet routimaan. Siksi hääväkeä palasi taksilla Vihunkylän Ahorantaan Jämijärven yli. Jäällä oli vettä ja jään vahvuuskin epäilytti. Kerrotaan, että Esteri oli auton ovenkahvassa lujasti kiinni ja valmiina hyppäämään ulos, jos jää pettäisi. Seuraavana päivänä Jämijärven jäällä ei olisi ajettu autolla.”

Melko pian häiden jälkeen syntyi Toivon tarinan tietolähde eli Simo Valtteri.

Toivo sai Tampereella vähä vähältä jalkansa oman pöydän alle elämänkumppaninsa avustamana. 

Yläkuvassa Toivon omistaman halkoliikkeen prosessi, alakuvassa firman Ford ja ahorantalaisten/myllymäkeläisten jälkikasvua (Tuulikki, Jyrki, Kari, Pentti, Simo, Heikki ja Jaakko). 

1950-luvulla Toivo oli yrittäjä. Hänellä oli Hatanpään halkoliike. Maakunnasta hankitut halot pilkottiin klapeiksi ja toimitettiin asiakkaille. Liikkeessä paiskoivat hommia myös velipojat Manu, Pena ja Anssu. Todennäköisesti Toivo käytti omiin veljiinsä ”paikallista sopimista” ja irtisanomissuojaa. Simo muistaa isänsä kertoneen ongelmatapauksesta: ”Kun tulin liikkeeseen, huomasin, että veljet olivat keskenään juoneet klapeista saadut rahat.” Miten Toivo tapaukseen suhtautui, jäi Simolle epäselväksi.

Halkoliikkeen myymisen jälkeen Toivo pysytteli toisen töissä työntekijänä. Hän ajoi Tähtinen-Solan kymppipyöräisiä Kempsuja sekä Takran, Paunun ja Pohjolan liikenteen linja-autoja. Ammatinedistämislaitoksella hän suoritti autokoulun opettajan tutkinnon. Sitä työtä hän teki Tampereella ja Helsingissä.

Toivo ja Laura eivät syntyneet ”hopealusikka suussa”. He tekivät työtä, yrittivät, pyrkivät eteenpäin ja onnistuivat. He elivät taloudellisesti ja vaurastuivatkin pikkuhiljaa. Asunnot vaihtuivat: Sakon pienestä työsuhdeasunnosta vuokralle Tammelan puutaloon, sitten Hipposkylän perheasuntoihin ja vihdoin omaan Kuninkaankadun 2H+K kerrostaloasuntoon. Osoituksena elintason kohoamisesta oli myös oma auto ja Nekalan siirtolapuutarhamökki. 

Toivo joutui ottamaan vastaan kovia iskuja elämänsä aikana. Ne hän kesti, käsitteli yksinään ja Lauraan tukeutuen. Ulkopuolisille, ei edes pojalleen, hän näyttänyt tunteitaan saati purkautunut. ”Isää sisarukset sanoivat isoksi pojaksi, johon hädän hetkellä saattoi turvautua”. Hänellä oli kova luonne. Simo kertoo ainoastaan kerran nähneensä Toivon silmäkulmassa kyyneleen: ”Se tuli Vihtori-vaarin hautajaisissa. Kun kyynel valui poskelle, isä pyyhkäisi sen nopeasti kämmensyrjällään pois. Uutta kyyneltä ei tullut.”

Aarne ("Anssu") Armas Ahoranta

Aarne syntyi joulukuussa 1926 Vihunkylässä. Hän kävi kansakoulun ja pääsi ripille Jämijärven kirkossa. Alla olevan todistuksen Aarne sai Jämijärven Vihun kansakoulussa annetusta jatko-opetuksesta toukokuussa 1942. Arvosanoja ei ole montaa. Niistä kaksi on täysiä kymppejä: käytös ja maanpuolustusoppi. 

Aarnen nuoruusvuodet osuivat sota-aikaan. Se tiesi Aarnelle kovaa työtä kotona ja kylän taloissa, kun parhaassa iässä olevat miehet olivat siellä jossakin. Nuori kasvava poika hyppäsi aikuisen miehen saappaisiin pikavauhtia. 

Aarnea ei korkealla huimannut. Alakuvassa Vihtori-taata (oik) ja muut rakentajat. Aarne vasemmalla.

Rakentajan taidot hän oppi isältään ja teki esim. Suodenniemen Ahorannan Vihtori-isän kanssa. Aarne oppi ammatin työtä tekemällä. 1950-luvun alkupuolella hän muutti Tampereelle, teki sekalaisia töitä ja autteli esim. Toivo-veljeä halkoliikkeessä. Nuorena aviomiehenä Aarne teki pikatietä Poriin ja oli mukana kallioiden räjäyttämisessä. Hän loukkasi itseään, kun kivenmurikka lensi niskaan. Aarne selvisi ja parani kallonmurtumasta. Hän teki töitä myös rakennuksilla, ajoi linja-autoa ja jäi eläkkeelle Tampereen Puhelinosuuskunnalla maakaapeliasentajan töistä. 

Kauaa Aarne ei Tampereella poikamiehenä ollut. Hän tapasi linja-autoaseman ravintolassa työskennelleen, Ikaalisten Vatulasta kotoisin olleen, kauniin Martan. Siitä se alkoi. Vihille nuoret menivät Viinikan kirkossa 1953. Sulhanen oli silloin 27- ja morsian 22-vuotias. Aarne jatkoi Hilja-mummon ja Vihtori-taatan perinnettä - Martta ja Aarne saivat viisi lasta. Esikoistyttö Riitta syntyi 1955 ja häntä seurasivat Jarmo, tämän Aarnen tarinan tietolähde Merja, Anne ja perheen kuopus Jari.

Tampereen väkiluku kasvoi voimakkaasti sotien jälkeen. Siihen oli monta syytä: kuntaliitokset, siirtolaisten asuttaminen, teollistuminen, muuttoliike maalta kaupunkiin ja suurten ikäluokkien syntyminen. Asunnoista oli pulaa ja ne olivat nykymittapuun mukaan vaatimattomia. Martta ja Aarne asuivat aluksi vuokralla Nekalassa omakotitalon yläkerrassa. Siellä heille syntyi Riitta-tyttö. Kotina oli huone ja keittiö. Polttopuut haettiin pihalta, vesi kannettiin sisälle ämpärillä eikä viemäriä ollut. Nuori perhe selvisi hyvin. 

Seuraavan asunnon perhe sai Tampereen kaupungin lapsiperheille rakentamasta kerrostalosta Hipposkylässä. Koti löytyi E-talosta. Talot olivat valmistuneet 1940-1950 vaihteen tienoilla. Niissä oli otettu huomioon perheen tarvitsemat asiat. Huoneistoa lämmitettiin puilla. Kylmä vesi tuli ja sisävessakin oli. Ja hetekka, mutta myös siskonpetissä nukuttiin. Saunassa käytiin Hipposkylän talojen (14 kpl) yhteisessä saunatalossa.

Vuonna 1968 perheen kuopus, Jari, syntyi ja perhe muutti Kissanmaalle. Martta oli sairaala-apulaisena ja perhe sai työsuhdeasunnon (3h+k) sairaalan kerrostalosta. Siellä sai seitsenhenkinen hengen perhe asua entistä väljemmin. Kaikilla oli oma sänky. Oli myös nojatuoli, josta sai tehtyä vuoteen vieraallekin. Lapset olivat innoissaan kylpyammeesta. Merja muistaa kuinka innokkaasti Pentti-sedän pojat Markku ja Raimo tulivat kylpyyn leikkimään heidän kanssaan vesileikkejä.

Perheen lapset kasvoivat ja aikanaan muuttivat omiin asuntoihin. Aarne osti ensin yksiön, myi sen ja osti Sammonkadulta kaksion. Sinne Aarne ja Martta muuttivat eläkepäivikseen.

Kuvassa Aarne pyöräilemässä Nekalan raitilla 1950-luvun lopulla.Yläkulman kuvassa ovat Aarnen lisäksi Terttu, Martta,(?), Merja ja Jarmo ihastelemassa puutarhan rehevyyttä. Alakuvassa Martan ja Aarnen seurassa mökin kahvipöydän ääressä ovat muun muassa Pentti ja Terttu.

Jos perheen piti talvella asua ahtaasti alkeellisissa olosuhteissa, Nekalan siirtolapuutarhamökki toi mukavuutta kesään. Mökkejä ahorantalaisilla (Vihtori-taata, Pentin, Aarnen ja Toivon perhe) oli useillakin. Aarne teki taatan kanssa ainakin oman mökinsä. Ne olivat edullisia. Vuokramaatontti mahdollisti pienen puutarhan pidon. Mökkielämään liittyi yhteisöllisyys: yhteiselo perheiden ja hyvien naapurien kanssa. Mökkeily sijoittui 1960- ja 1970-luvuille. 

Aarne oli automies. Kuvassa hän poseeraa Riitan kanssa 1950-luvun lopulla Chevroletin puskurilla. Aarne  korjaili mielellään autoja sekä vaihtoi niitä useasti. Merjalle on jäänyt suosikiksi iso auto, jonka nokkaa komisti kaunis kauris. Kerran isä-Aarne oli tullut Hipposkylän asuntoon ja ilmoittanut perheelle rehvakkaasti: ”Tulkaas kattoon millaisen menopelin nyt vaihdoin!” Perhe yllätyi, kun pihassa oli heiniä rouskutteleva hevonen.  Lapsista autoajelut maalla asuvien sukulaisten luokse olivat kivoja. Auton takapenkillä oli kilpailua kuka saa ikkunapaikan. Siitä oli hyvä katsella ja kilvoitella montako lehmää tai hevosta ikkunasta näki. Henkilöautot olivat suurperheelle vähän pieniä. Aarne keksi ratkaisun: osti Tampereen liikennelaitoksen linja-auton ja teki siitä ns. asuntoauton. Se oli ”Aarnen kesähuvila” 1970-luvun lopulla.

Aarne viihtyi autojensa parissa. Hän tykkäsi uimareissuista lastensa kanssa. Kun Aarne hemmotteli itseään, hän kokkasi. Kananmunat olivat hänen ”heikkoutensa”. Niitä hän keitti ja paistoi paistinpannussa pieneksi pilkkomiaan perunoita voissa. ”Parempia paistinperunoita en ole koskaan saanut”, vakuuttaa Merja. Toinen Aarne-isän pravuuri oli perunamuusi. Sen hän onnistui tekemään todella hyvin: perunoita, kunnon maitoa, kermaa ja voita. Lopputulos oli sileää ja samettista. Näkipä perhe senkin, kun isä oli tuonut kokonaisen sian pään keittiön pöydälle. Siitä Aarne teki sianpääsylttyä. Aarne ei ollut kasvisihminen. Kortin pelaaminen oli mukava harrastus varsinkin silloin, kun veli-Pentti tuli kylään. ”Pentti oli kova korttihai. Kerran isä hermostui, kun hän hävisi paskahousussa ja vaati äitiä vaihtamaan paikkaa pelipöydässä”, muisteli Merja. Toinen suosikkipeli oli Mustamaija.

Millainen Aarne oli?

Aarne oli onnekas, kun sai elämänkumppanikseen Martan. Merja muistaa isänsä leppoisana ja rentona tyyppinä. Hänellä oli hyvä huumorintaju ja keksi kepposia. Aarnella ei ollut jyrkkiä mielipiteitä. Hän oli kärsivällinen ja teki pitkäjänteisesti asioita, joista piti. Tunteet hän piti sisällään. Luonnetta ja äkkipikaisuuttakin Aarnesta löytyi. Hän oli vähään tyytyväinen eikä arvostanut maallista mammonaa tai tavaroita. Kun perusasiat olivat kunnossa, se riitti. Nuorempana hän läträsi muiden veljien tapaan luvattoman paljon, mutta oli vanhemmalla iällä raivoraitis. 

Pentti ("Pena") Antero Ahoranta

Kuvassa vuoden ikäinen Pentti Hilja-äidin sylissä. Pentti oli Vihunkylän poikia. Hän syntyi kesällä kuten enemmistö perheen 13 lapsesta. Vuosi oli 1929. Hän kävi Vihun kansakoulun ja rippikoulun. Kansakoulusta ja kouluajoista on kerrottu Anjan tarinassa. Pentti koki nuorena poikana sodan aiheuttaman niukkuuden, epävarmuuden ja pelon.

Sodan jälkeen kaksikymppisen nuoren miehen tunnelmat olivat toiveikkaat. Ahorannan veljekset, Anssu, Pena ja Manu, olivat tunnettuja Vihun tanssilavalla Möökelissä. 1940–1950-vaihteen tienoilla tanssikiellot olivat taakse jääneitä ja Möökelissä soivat pelit taas. Valokuvassa Vihun nuorisoa on vapaalla: Manu ruutupaidassa, Pena hänen takanaan ja Anssu nojailee rennosti ajopeliin paketti kädessään. Veljekset pitivät yhtä elämänsä ajan. He taisivat olla kuvan ottamisen aikoihin tavoiteltuja poikamiehiä, sillä elämänkumppaninsa he löysivät joko aivan naapurista tai lähistöltä. Pentti löysi Terttunsa kotikylästä, Mauno Jämijärven Pukarasta, Toivo ja Aarne rajan takaa Ikaalisista.    

Pentti ja Terttu vihittiin Jämijärven kirkossa 1955. Sen jälkeen nuoripari suuntasi Tampereelle. He saivat kaksi potraa poikaa, Markun ja Raimon (tämän Pentin tarinan tietolähteet). Pentin perhe oli paljon tekemisissä erikoisesti Aarnen perheen kanssa. He viihtyivät kesäisin yhdessä Nekalan siirtolapuutarhamökeillään. Vierailut Kissanmaalle olivat mukavia: Pentti löi korttia isäntäväen kanssa ja pojat riemuitsivat, kun pääsivät kylpyammeeseen. Perheelle Tampere tuli tutuksi: he asuivat ainakin Tammelassa, Raholassa ja Pispalassa.

Työ oli Pentille tärkeää. Hän teki monenlaisia hommia - oli talonmiehenäkin. Mutta ennen kaikkea hän oli automies. Omaa kuorma-autoa ei ollut - hän ajoi toisten autoja. Pisimmän yhtäjaksoisen työrupeaman hän teki Takolla ajaessaan sellupaaleja Lielahdesta keskikaupungin tehtaaseen.  

Pentti ajoi kuorma-autoja.  Hän opetti pojilleenkin ajamisen taidot. Isän esimerkki vaikutti poikien ammatinvalintaan. Heistä kummastakin tuli rekkakuskeja. Pentti väänsi rattia aikanaan - pojat nykyään. Ratista ohjataan vieläkin, mutta muuten työ on kovin erilaista Pentin aikaan verrattuna. Kuvassa näkyy Pentin ajopeliin maalatut mitat (kantavuus, kokonaispaino ja akselipaino). Poikien autojen painot ja sallitut kuormat ovat kymmenkertaisia kuvan autoihin. Pentin aikaan tiet olivat aika-ajoin kehnoja ja mäet heikkotehoisille autoille jyrkkiä.  Työ oli fyysisesti raskasta (lastaus, auton käsitteleminen). Pojille auton käsittely on fyysisesti kevyempää, mutta henkinen kuorma sitäkin rankempaa heidän ajaessaan isoja ajokkejaan ruuhkien keskellä. Myös aikataulut ovat kireydeltään nykyään toista kuin Pentin aikana.

Pentti oli reipas luonteeltaan. Poliittiset jutut eivät häntä kiinnostaneet. Hän ei tyrkyttänyt pojilleen elämänohjeita: ”Itte saatte tehdä omat ratkaisut”. Pentti oli rauhallinen, joskin välillä äkkipikainen, mutta risua hän ei poikiensa kasvattamisessa käyttänyt. Pentti oli mukava vaari lastenlapsille, joka hemmotteli jälkikasvuaan maistuvilla pannareilla.

Antti Viljami Ahoranta

Mauno ("Manu") Viljami Ahoranta

Vuosi ja kolme kuukautta kului Antin kuolemasta, kun Ahorantaan syntyi perheen 12 lapsi, Mauno,  kesäkuussa 1933. Hän sai toiseksi nimekseen saman kuin Anttikin (Viljami). Mauno varttui sisarusparven jatkona. Kuusivuotiaana perheen elämä muuttui. Sota alkoi. Mauno ehti käydä Vihun koulun ensimmäisen luokan välirauhan aikaisissa oloissa. Alakoulun toisen vuoden ja siitä eteenpäin hän kävi koulua sodan varjossa monenlaisten vaikeuksien keskellä. Kovin vahvaa pohjaa elämälle ei sota-aika antanut: oli pelkoa ja  pulaa kaikesta. Vaikka koulu toimi vajavaisesti, se rohkaisi Maunoa urheilemiseen: hän oli siinä hyvä ja vahva. Köyhyyttä oli. Ilmapiirin ankeus ja sota-aika tuntui ja näkyi sodan jälkeen vielä pitkään rintamalta palanneissa. 

Mauno suuntasi vanhempien veljiensä perässä Tampereelle, teki sekalaisia töitä ja sai yösijan muun muassa veli-Toivon perheen asunnon lattialta. Mauno tapasi Vilman. Heille syntyi vuoden 1955 tammikuussa esikoinen, Aila. Hän asui äidin luona Vilman kodissa Jämijärven Pukarassa. Vihille Mauno ja Vilma menivät vuoden 1955 viimeisenä päivänä. Perhe muutti Tampereelle. Ensimmäisen yhteisen kodin he saivat Aarnen siirtolapuutarhamökistä. Majapaikka oli tilapäinen. Mökistä perhe muutti Amuriin, sitten Pispalaan jne. Aila muistaa, että he muuttivat paljon. Yksi vuokra-asunto oli Tammelassakin (1 H + k).

Perhe kasvoi: Heli syntyi Maunon ollessa 27-vuotias ja Leila neljä vuotta myöhemmin. Maunolla oli alkoholiongelma koko avioliiton ajan. Hän oli perheen ”neljäs lapsi” ja kaikista vaikein. Juomareissuilta kännissä kotiin palattuaan Mauno purki pahaa oloaan. Hän oli viinapäissään pahapäinen ja väkivaltainenkin äitiä kohtaan. Perhe pärjäsi Vilman varassa. Hän oli yritteliäs ja hankki leivän pöytään Tampellan tekstiilitehtaasta. Äiti oli lasten turva. Siitä lapset antavat hänelle suuret kiitokset. Maunollakin oli töitä silloin tällöin, mutta potkut tulivat viinan takia. Tileistä ei riittänyt juuri mitään kotiin asti. 

Maunon tarinan tiedot ovat lähtöisin pääasiassa hänen tyttäriltään: Ailalta (kuva), Heliltä ja Leilalta.

Vilma piti perheen koossa. Se onnistui 12 vuotta, mutta sitten äidin mitta täyttyi - tuli riitainen avioero. Se ei tiennyt Maunolle hyvää, mutta perheen elämä rauhoittui. Jonkun ajan kuluttua Vilma löysi uuden miehen, Kalevin, jota ei viina hallinnut. He menivät naimisiin, lapset saivat hyvän isäpuolen ja lapsenlapset hyvän vaarin. 

Maunon avioeron jälkeisten vuosien kertomuksessa näkyvät tyttärien kertomuksien lisäksi eräiden sukulaisten muistelot. Olen yrittänyt tiivistää niitä alla olevaan kuvakoosteeseen.

A   Avioeron aikoihin Mauno oli 35-vuotias. Hän jätti perheen taakseen ja omaan rauhaansa. Häntä ”odottivat” vanhat ryyppykaverit.

B   Viina antoi Maunon elämälle sisällön. Yhteiskunnalla oli siihen aikaan tiukka linja alkoholiin: oli viinakortit, viinaa sai vain Alkoista, juovuksissa esiintyminen oli rikos jne. Alkoholistit joivat rahattomina muitakin kun Alkosta saatavia tuotteita: tenua, pulia jne. Ryyppäämistä harrastettiin piilossa katseilta: puskissa ja kämpillä. Maunon ihmissuhteista ei ole tietoa, jotain sentään. Jossain vaiheessa hänellä oli naisystävä, mutta parisuhde ei ollut kestävä.

C   Mauno eli maailmassa, jossa vallitsivat kovat lait. Kun taskut olivat tyhjät, vippejä otettiin ja niitä perittiin takaisin. Vaikka Mauno ei ollut riitapukari, hän käytti voimiensa tunnossa nyrkkejään ongelmatilanteiden ratkaisemiseen. Virkavalta tuli Maunolle tutuksi. Hän joutui teoistaan (esim. rattijuoppous) tilille. 1980-luvun loppupuolella hän joutui porukan kurittamaksi ja henkihieveriin.

D   Mauno asui monessa paikassa. Velipojat auttoivat häntä muutoissa ja huonekalujen hankkimisessa. Häätöjäkin tuli. Niiden syynä olivat vuokranmaksuvaikeudet ja/tai asumishäiriöt. Mauno asui 1980-luvun loppupuolella alkoholistien talossa (”liekkihotelli”).

E    Maunon elämäntapa sai aikaan suvun kaikkoamisen läheisyydestä. Myös Mauno otti etäisyyttä. Harvat tapaamiset osuivat sukulaisten hautajaisiin. Yhteys säilyi Maunolle läheisiin veljiin ja heidän perheisiinsä.

F    Maunon elämä ei ollut yhtämittaista ryyppäämistä. Väliin tuli selviäkin kausia. Hän oli esim. Helsingissä rakennustöissä. Hän yritti töitä saada, mutta se ei ollut helppoa ”ammattitaidottomalle juopolle”. Aika kävi pitkäksi, kun harrastuksia ei juurikaan ollut. Yhtenä harrastuksena hän leikkeli lehdestä etuseteleitä ja pyöräili niiden kanssa tarjouksien perässä.

G   Mauno määrättiin vajaa kuuskymppisenä alkoholistien hoitokotiin. Omaa tahtoa alkoholista irrottautumiseen ei ollut eikä raitistumista tapahtunut. Fyysinen kunto rapistui ja alkoholi ”liotti” aivoja. Joukolla tehty Maunon pahoinpitely oli kohtalokasta. Hän vietti koko 1990-luvun sairaalassa aina kuolemaansa asti. Tie kulki Hatanpään sairaalan kautta Marjatan sairaalaan ja sieltä ruumishuoneelle. 

Mauno oli alkoholisti. Oheisesta linkistä pääset lukemaan nykypäivän näkemystä ko.sairaudesta. Olen lainannut sen päihdetieteen työelämäprofessorin ja A-klinikan johtajan Kaarlo Simojoen nettikirjoituksesta (2020). On helppo uskoa alkoholismin syitä Maunonkin tapauksessa. Todistettu on monen sukulaisen voimin, että olemme alttiita viinan vaaroille. Ympäristön vaikutus on myös ymmärrettävää. Maunolla oli monta tekijää, jotka johtivat alkoholiriippuvaisuuteen. Niistäkin näet luettelon em. linkin kautta. 

Millainen Mauno oli?

Hän oli horoskooppimerkiltään kaksonen. Taivaanmerkeistä ennustavat väittävät, että kesän alussa syntyneissä olisi sisällään kaksi persoonaa. Niin oli Maunossakin - selvinpäin Mauno oli aivan erilainen kuin juovuksissa. Kuten edellä on kerrottu, juovuksissa hän oli joskus pahapäinen (piirre, jonka alkoholi sai aikaan). Maunon tytär Heli kertoi, etteivät he menneet koskaan kylään, kun isä oli kännissä. Siitä syystä sukulaiset näkivät Maunosta sen paremman puolen. Aarnen tytön (Merja) mielestä Mauno oli liiankin hyväntahtoinen, kiltti ja vietävissä. Pentin poika (Raimo) muistaa Maunon rauhallisena miehenä. Itse muistan Maunon nuorena voimamiehenä: ”Joskus 1960-luvun alkupuolella Mauno tuli meille. Esittelimme hankkimiamme kotivalmentajia. Näytimme Maunolle kuinka pystymme venyttämään niitä. Paksuinta ei pystynyt isänikään venyttämään. Mauno otti kaikki kolme kotivalmentajaa käsiinsä ja veti kätensä levälleen siitä vaan. Se teki vaikutuksen!” Jukalla on mielessä Maunoon liittyvä muisto Suodenniemen meijerin puruvarastosta: "Painonnosto eli kulta-aikaa Tampereella 1950- ja 1960-luvuilla. Sen  aloitti Eino Mäkinen ja Kailajärven veljekset jatkoivat. Maunokin innostui painonnostoon - hän ylsi mitalleille Tampereen piirin mestaruuskisoissa. Mauno sai ihailevia katsojia Suodenniemen meijerille, kun hän esitteli tempaustaitojaan Voiton hankkimilla painonnostovälineillä." Heikki tunsi Maunon ”vaikeina aikoina”. Hän ei pidä setäänsä riitapukarina. Äkkipikainen hän kyllä oli. Voi kuvitella, että huonot sodanaikaiset ”elämän eväät” näkyivät Maunossa huonona itsetuntona. 

Maunolle kertyi sairaalavuosia kymmenkunta. Hän oli sänkypotilas, johon häntä katsomaan tulleet eivät saaneet yhteyttä. Helin tehtävänä oli järjestää lähimpänä omaisena isänsä muistotilaisuus. Se oli pienimuotoinen ja siihen osallistui tyttärien lisäksi sukulaisia. Alkoholismin vaikutuksista kertoo sekin, etteivät tytöt tunteneet ketään saattoväestä. Mauno siunattiin Lamminpään hautausmaahan. Hän oli kuollessaan 67-vuotias.

Anja Kaarina Haanpää ent. Rantala, o.s. Ahoranta

Anja äidin ja isän välissä. Hänellä on yllään äitini Toinin tekemä Puulaveden kansallispuku. Aikuisista se oli kaunis, mutta Anja ei siitä pitänyt, koska toiset lapset sanoivat häntä puvun takia mustalaiseksi.

Anja oli perheen kuopus. Hän syntyi heinänteon aikaan 1934 Vihunkylän Ahorannassa. 

Yllä oleva kuva on 1930-luvun lopusta. Siitä selviää Hiljan ja Vihtorin lasten ikäero. Yhteisiä leikkejä ei juuri ollut, mutta yhteistä aikaa ja yhdessä olemista/tekemistä kyllä.  Vanhemmat lapset huolehtivat nuoremmistaan. Anja tukeutui aikuisenakin vaikeissa tilanteissa "isoon poikaan" eli Toivoon.

Anja kävi kansakoulun Vihun koulussa ja pääsi ripille Jämijärven kirkossa. Anja kasvatettiin tytöksi kuten siihen aikaan oli tapana. Elämisen taidot ja opit siirtyivät äidiltä tytölle. 

Sain käsiini Jämijärven kouluhistorian ja löysin sieltä Anjan luokkakuvan. Sen pohjalta kuvittelin Hiljan ja Vihtorin lasten koulua ja sisarusten koulunkäyntiä. Seuraava kertomus on sekoitus tosiasioita ja mielikuvitustani.

Kirkko oli huolissaan kansan lapsista, vaikka edustikin ”parempaa väkeä.” Se halusi sivistää. Ehkä kirkko ym. valtaapitävät olivat epävarmoja yhteiskuntarauhankin säilymisestä. Kirkko piti yllä kiertokoulua. Lapsia kasvatettiin Jumalan pelkoon sekä opetettiin lukemaan ja laskemaan. Sisarusparven vanhimmat eli Saimi ja Tauno kävivät tällaisen koulun.  Sen ”lukuaika oli seitsemän kuukautta ja vähintään kuusi tiimaa päivässä.” Koulu kiersi Jämijärvellä viidessä ruodissa. Yhdessä paikassa opetusaikaa kertyi 7 viikkoa. Oppia taottiin kiertokoululaisten päähän lukkarinkoulun tapaan 6 päivää viikossa ja 6 tuntia päivässä (=252 tuntia). ”Koulun oikeaa pitämistä valvomaan määrättiin kirkkoväärti.”

Runsas sata vuotta sitten ei Vihunkylällä (maaseudulla) koulunkäyntiä arvostettu. Kansakouluja perustettiin laiskasti, koska siihen ei ollut pakkoa. Talolliset ajattelivat, ettei rahvas tarvitse piian ja rengin työssä koulua. Myös köyhä kansa suhtautui koulunkäyntiin vastahakoisesti. Katsottiin, että kirjoihin totuttelu johtaa laiskuuteen ja ote työntekoon häviää. Vielä sata vuotta sitten lähes joka kolmas 15-vuotias suomalainen oli luku- ja kirjoitustaidoton.

Sitten tuli oppivelvollisuuslaki (1921). Oppivelvollisuus alkoi 7-vuotiaana ja päättyi lapsen täytettyä 13 vuotta. Jokaisen piti käydä kuusi luokkaa kansakoulua: ensin kaksi luokkaa alakoulua ja sitten neljä luokkaa yläkoulua. Koska kaikki Vihunkylällä eivät ymmärtäneet eduskunnan päätöstä, koulun johtokunta joutui valitsemaan joukostaan suurimman miehen neuvomaan lasten vanhempia toimittamaan lapsensa kouluun. Joutuipa johtokunta uhkaamaan niskoittelevia vanhempia lakipykälillä, virallisella syyttäjällä ja rangaistuksilla. Uskon, että Ahorannasta lapset menivät kouluun, kun kutsu kävi.

Ahorannan lapset kävivät Vihun koulussa kansakoulun kuusi luokkaa ja osa vielä jatko-opetuksenkin (100 tuntia raittiusoppia, aine- ja asioimiskirjoitusta, maanpuolustusoppia jne.). Koulusysteemi oli tuohon aikaan rinnakkainen eli osa oppilaista lähti neljänneltä luokalta keskikouluun Ikaalisten tai Kankaanpään keskustaan. Ahorannassa ei ollut varaa lähettää poikiaan saati tyttöjään keskikouluun. Luulen, ettei tuolla ikäluokalla ollut halujakaan lähteä Vihun koulusta.

Koulussa korostettiin ahkeruutta ja työteon tärkeyttä: ”Älä heitä huomiseksi, minkä tänään voit tehdä!”, ”Ensin leikki, sitten työ!” sekä ”Alku työn kaunistaa, lopussa kiitos seisoo.” Oppiaineita olivat ainakin laskento, uskonto, luonnontieto, kielioppi, kirjoittaminen, lukeminen, laulu, piirustus, voimistelu ja käsityö. Aapiskukko tuli jokaiselle ahorantalaiselle tutuksi. Samoin numerot ja kertomataulu. Tytöillä ja pojilla oli osittain erilainen ohjelma. Tytöt voimistelivat ja pojat urheilivat, käsitöissä tytöt kutoivat ja pojat nikkaroivat. Koulu korosti hyvän kunnon tärkeyttä. Tunnuslauseena oli: ”Terve sielu terveessä ruumiissa.” Talvella hiihti jokainen. Lumettomina aikoina oppilaat löivät tai potkivat palloa. Kirjoittamista ja piirtämistä varten oppilailla oli lyijykynä - kaunokirjoituksen opettelussa puuvarteen laitettava irtoterä, mustepullo ja imupaperia.

Epäilemättä Ahorannan lapset odottivat välitunteja. Silloin leikittiin ja otettiin mittaa toisistaan koulun pihassa. Tytöt hyppivät ruutua. Pojat harrastivat raisumpia leikkejä. Keväällä ja alkusyksystä pelattiin kymmentä tikkua laudalla, kamppailtiin puomilla, painittiin ja pelattiin palloa. Kun oli lunta, lumisota oli mieluista.

Koulussa oli keittäjänä Liimun Katri. Pulpetissa syötiin keitettyjä perunoita, puuroja tai vellejä emaloiduista kupeista. Maitopullo ja leipä piti tuoda kotoa.

Koululuokassa oli paljon lapsia. Opettaja piti kuria ja opetti, antoi läksyjä ja piti kokeita. Ankaran pänttäämisen vastapainona oli juhliakin. Kuusijuhla oli talven kohokohta. Siihen osallistuivat myös lasten vanhemmat Hilja ja Vihtori. Oppilaiden esittämää ohjelmaa kesti tavallisesti puolitoista tuntia. Varmaa on, että esiintyminen omien vanhempien katsellessa jännitti. Myös se saako paketin ja millainen todistus mahtaa tulla.

Kasvatus ja kuri olivat kovin erilaisia kuin nykyään. Alla oleva katkelma on ko. historiakirjasta. Tämä tapahtui Vihun koulussa 1930-luvulla. Luulen, että johtokunnan menettelytavat johdattaisivat johtokunnan ja opettajan tänä päivänä ”ison kellon alle” ja rangaistuksiin.

Sota-aikana koulu toimi vajavaisesti. Siitä joutuivat osallisiksi ahorantalaiset Aarnesta Anjaan. Vihun koulu joutui lopettamaan toimintansa talvisodan alettua – alakoulua pidettiin keväällä pari kuukautta. Jatkosota toi vaikeuksia: yläkoulua ei syksyllä 1941 pidetty lainkaan, koska miesopettaja joutui lähtemään rintamalle.  Sodan aikana koulussa oli sadonkorjuuaikana ns. työloma. Aineellinen puute näkyi kaikessa esim. Vihun koululuokan kahden öljylampun öljyn käyttöä seurattiin ja sitä säästettiin. Sähköt kouluun tulivat vasta Anjan aikana (1947). 

Sota piti ottaa kaikessa huomioon kotirintamallakin. Ikkunat peitettiin ilta- ja yöajaksi. Ihmisissä näkyi ja tuntui sodan pelko: ”Miten meitin tässä oikein käy?” Vaatteista oli pula. Kankaita tai vaatteita ei kaupoissa ollut. Vaatteiden paikkaus ja sopiviksi korjaaminen oli Hilja-äidille jokapäiväistä. Myös kengistä oli huutava pula. Suutareita Vihunkylän maisemissa oli, mutta nahkaa ei. Ahorannassakin valmistettiin ”toppitallukkaita”. Ruokapula näkyi koulussakin ja vaikeutti koulukeittolan toimintaa. Vihun koululla oli juurikasvimaa ja siinä jokaisella oppilaalla oli 4 m² ala lantun ja porkkanan viljelemistä varten. Oppilaat hoitivat viljelyksiään ja luovuttivat sadon keittolalle. Lisäksi jokaisen oppilaan oli kotonaan viljeltävä perunaa niin paljon, että siitä pystyi luovuttamaan koulukeittolalle syksyllä puoli hehtoa (= 50 l). Myös puolukoita piti kouluun viedä. Voiko olla, että näistä lapsena koetuista puutarhatöistä virisi kiinnostus Nekalan siirtolapuutarhamökin pitoon? 

Anja ja Anjan tytär Aulikki tallentuivat kuvaan Anjan 50-vuotisjuhlilla. 

Yhteenvetoa sisarusparven ominaisuuksista

Yllä olevaan kuvaan on koottu ominaisuuksia, joita Hilja-mummon ja Vihtori-taatan lapsien tarinoissa  esiintyy. Oletko samaa mieltä? Tunnistatko näitä ominaisuuksia itsessäsi?

Veikko Lavi on pohtinut laulussaan Jokainen ihminen on laulun arvoinen erilaisuutta.

Ihmisiä on kuin muurahaisia,

Ne loputonta polkuansa taivaltaa.

On kaukaa katsottuna kaikki samanlaisia,

Niin ettei heitä toisistaan voi erottaa.

Kurkistaa jos voisi sielun syvyyteen,

Niin kahta samanlaista eipä ois'.

Ihmisten erilaisuutta ja tyyppejä määritellään erilaisin testein. Yritin alla olevan testin perusteella muodostaa kuvaa isä-Taunosta. Väritin ja alleviivasin millainen "tyyppi" isäni oli. Millainen oli sinun tuntemasi H&V:n lapsi? Onko sinussa samoja piirteitä?

Joku on sisäänpäin suuntautunut toinen enemmänkin ulospäin suuntautunut. Laitoin netistä löytämääni testiin käsitykseni isästäni. Millainen oli sinun tuntemasi H&V:n lapsi? Onko sinussa samoja piirteitä? 

Entäs sitten?

H&V:n lasten tarinoiden kokoaminen onnistui paljon paremmin kuin luulin. Blogin rakentelu antoi minulle monia ilon aiheita ja unohdin koronat. Löysin monta uutta ystävää ja sain käydä heidän kanssaan monia mukavia juttutuokioita. Soittelin sellaistenkin sukulaisten kanssa, joita en ole tavannut kuin ehkä lapsena (jos silloinkaan). Yhteinen sävel löytyi helposti. En haluaisi vielä lopettaa sukuuni tutustumista. Ajattelen, että koettaisin koota seuraavaa blogikirjoitusta serkuistani (vuoden vaihduttua uuteen). Toivottavasti hyvä yhteistyömme jatkuu ja onnistumme saamaan mahdollisimman monet sukulaiset mukaan.

       Hyvää itsenäisyyspäivää, joulua ja uutta vuotta 2021.

        Jaakko (Taunon poika) Ahoranta